Asia alkoi tyhjästä, kun olitte jääneet kahden kesken, jostain mallista, jatkoi setä: — sinä kysyit kenelle hän ompelee? Hän vastasi: "mammalle tahi tädille" tahi jotain muuta senkaltaista, mutta itse te vapisitte kuin vilutaudissa…
— Ettepä arvannutkaan, setä: ei mistään mallista; me olimme puutarhassa… sanoi Aleksander vahingossa ja vaikeni.
— No, kukkasestako, vai mistä, sanoi Piotr Ivanitsh: — kenties vielä keltaisesta, yhdentekevä; mikä vaan sattuu silmiin, että voi alkaa keskustelun: ilman sanat eivät tule kielelle. Sinä kysyit, miellyttääkö häntä kukkanen; hän vastasi kyllä. — Miksi se miellyttää? "Niin vaan" vastasi hän, ja molemmat olitte ääneti, sentähden, että molemmat tahtoivat sanoa vallan toista, ja puheesta vaan ei tahtonut tulla mitään! Sitte katsoitte toinen toiseenne, hymyilitte ja punastuitte.
— Ah, setä, setä, johan te nyt!… puhui Aleksander, ollen kovin hämillään.
— Sitten, jatkoi parantumaton, setä aloit sinä kautta rantain puhua, että edessäsi aukeni uusi maailma. Hän katsahti yht'äkkiä sinuun, ikään kuin olisi kuunnellut odottamatonta uutista; sinä varmaan jouduit pois suunniltasi, sitten sanoit jälleen niin, että tuskin kuului jotta nyt vasta sinä tulit tuntemaan elämän arvon, että sinä ennenkin olit nähnyt hänet… mikä hänen nimensä on? Maria, vai mikä?
— Nadinka.
— Olet nähnyt hänet aivan kuin unessa, aavistit että häntä kohtaat, että myötätuntoisuus vei teidät yhteen ja että sinä nyt omistat hänelle yksin kaikki runot sekä suorasanaiset… Ajattelen, että kai kädet tekivät työtä! Varmaan kaasit tahi särit jotain.
— Setä! te varmaan olitte meitä kuuntelemassa! huusi Aleksander joutuen pois suunniltaan.
— Niin, minä istuin siellä pensaan takana. Eihän minulla olekaan muuta tekemistä, kuin juosta sinun jäljessäsi ja kuunnella kaikkia loruja.
— Mistä te sen sitte tiedätte? kysyi Aleksander käsittämättömänä.