— Varmaan samaa mitä tekin, setä, olette tehnyt?
— Niin, mutta vielä tyhmemmin.
— Tyhmemmin! Etteköhän kutsu sitä tyhmyydeksi, että minä aion rakastaa syvemmin ja kovemmin kuin te, enkä aio pilkata tunnetta, enkä leikkiä sillä kylmästi, niinkuin te… enkä repiä pyhien salaisuuksien verhoa…
— Sinä tulet rakastamaan niinkuin kaikki muut, et syvemmin etkä kovemmin; tulet repimään salaisuuksien verhon… sinä tulet vaan uskomaan ikuiseen ja muuttumattomaan rakkauteen, ja sitä ainoastaan ajattelemaan, sepä se juuri onkin tyhmää: itse valmistat itsellesi surua enemmän kuin sitä pitäisi olla.
— Oi, se on kauheata, kauheata, setä, mitä te puhutte! Kuinka monta kertaa olen tehnyt itselleni lupauksen salata teiltä mitä minun sydämmessäni tapahtuu.
— Miksi et salannut? Tulit vaan häiritsemään minua…
— Olettehan ainoa omaiseni, setä: kenelle jakaisin tämän tunteiden kyllyyden? Mutta te syöksette armotta leikkausveitsenne kaikkein salaisimpiin sydämmeni mutkiin.
— En minä tee sitä omaksi huvikseni: olethan itse pyytänyt minun neuvojani. Kuinka monesta hulluudesta olenkaan sinua varjellut!…
— Ei, setä, antaa minun olla ainaisesti tyhmän teidän silmissänne, mutta minä en voi elää semmoisilla käsitteillä elämästä ja ihmisistä. Se koskee kipeästi, se on ikävää! Sitten en minä tarvitse koko elämää, en tahdo sitä niillä ehdoilla — kuuletteko? en tahdo!
— Kuulen; mitä minä voin tehdä? Enhän minä voi lopettaa sinulta elämää.