Oh, sitä kahdenkymmenen vuotisen rakkautta! Se nyt vasta on ilettävää, niin ilettävää, ett'ei kelpaa minnekään!
— Millainen sitten kelpaa? Neljänkymmenen vuotisen?
Minä en tiedä, millainen neljänkymmenen vuotisen rakkaus on, minä olen kolmekymmentäyhdeksän…
— Millainen teidän on?
— Ehkä sellainen kuin minun on.
— Se tahtoo sanoa, ei minkäänlainen.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Niinkuin te muka voisitte rakastaa?
Miksi en? Enkö minä ole ihminen, vai olenko minä kahdeksankymmenen vuotias? Jos minä rakastan, niin rakastan järkevästi, muistan itseäni, en lyö, enkä kaada mitään kumoon.
— Järkevä rakkaus? Hyvä on se rakkaus, joka muistaa itseään! huomautti ivallisesti Aleksander: — joka ei hetkeksikään unhotu…