Villitty luontokappale, keskeytti Piotr Ivanitsh, ei muista, vaan jolla on järki, sen täytyy muistaa, päinvastaisessa tapauksessa se ei ole rakkautta…
— Mitä sitten?
— Riettautta, niinkuin sinä sanot.
— Te… rakastatte! sanoi Aleksander, epäillen katsoen setää: — ha, ha, ha!
Piotr Ivanitsh puhui silmillään.
— Ketä, setä? kysyi Aleksander.
— Tahtoisitko tietää!
— Tahtoisin. Morsiantani.
Mo… morsianta? sai Aleksander tuskin sanotuksi, hyppäsi paikaltaan ja lähestyi setää.
Etemmäksi, etemmäksi, Aleksander, pane läppä kiinni! sanoi Piotr Ivanitsh, nähtyään kuinka veljen pojan silmät suurenivat, ja hän nosti pian eteensä kaikellaisia pieniä esineitä, rintakuvia, muita kuvia, kellon ja mustepullon.