"Täälläkään ei ole rauhaa!" ajatteli hän. "Tuossa on joku Oedipos
Antigonen kanssa. Taaskin nainen! Ei niistä pääse mihinkään.
Jumalani! Mikä suunnattomuus niitä on joka paikassa!"
— Voi Teitä, kalamiehistä! puhui sillä välin Kostjakow parannellen onkiaan ja katsellen silloin tällöin äkäisesti Aleksanderia, Tekö voisitte vielä kaloja pyytää! Pyytäkää Te hiiriä, istuen kotona sohvallanne; vielä tulitte kaloja pyytämään. Mitenkä Te voisitte pyytää, kun se kerran käsistä karkasi? Melkeinpä oli jo suussakin, vaikk'ei paistettuna. Ihmeellistä, ett'eivät karkaa käsistänne lautaseltakin.
— Syökö kala? kysyi vanhus.
— Näettekös, vastasi Kostjakow, minulla on syötti kuudessa ongessa, vaikkapa edes kiiskin pakana nykäsisi ivalla, mutta sen sijaan kummittelee meren pohjassa — siimalla tupsahti: kymmenen naulan painava hauki, ja me myöhästyimme. Sanotaan, että oikealle pyytäjälle karkaa peto itsestään. Mitä vielä: jo minulta pääsisi irti, niin ottasin vedestäkin kiinni, entäs kun nyt tuli hauki itse hampaisiin ja me nukuimme… vielä kutsutaan kalastajiksi. Mitä sen kalastajia nämät ovat! Tällaisiako kalastajat ovat? Ei, oikea kalastaja, vaikkapa kanuunaakin vieressä pamauttaisivat, ei räpsäytä silmäänsäkään. Nämä ovat olevinaan kalamiehiä! Teistäkö olisi kalamieheksi!
Tyttö ennätti sillä aikaa tarkastaa, että Aleksander on kokonaan toisen laatuinen ihminen, kuin Kostjakow. Aleksanderin pukukin oli toisenlainen, vartalo, ikä, tavat ja kaikki kerrassaan. Hän huomasi nopeasti Aleksanderissa kasvatuksen tunnusmerkkejä ja näki kasvoissa ajatuksen; ei surun heijastuskaan päässyt hänen silmänsä ohitse.
"Mitä hän meni pakoon!" ajatteli hän. "Kummallista, luulisi etten ole senlainen, että minua pakoon tarvitsee mennä…"
Hän suoristui ylpeästi, loi silmäripset alas, nosti ne sitten taas ja katsahti epäsuosiollisesti Aleksanderiin. Tyttöä alkoi jo harmittaa. Hän veti isän jäljessään ja meni pöyhkeästi Adujewin ohitse. Vanhus kumarsi taaskin Aleksanderille; mutta tyttö ei kunnioittanut häntä, silmäykselläkään.
"Tietäköön ettei hänestä ollenkaan välitetä!" ajatteli tyttö, katsellen salavihkaa, huomaako Adujew.
Vaikk'ei Aleksander katsonut häneen, otti kuitenkin vastoin tahtoaan kauniimman aseman.
"Semmoinen, hän ei katsokaan!" ajatteli tyttö. — Mikä hävyttömyys!