Seuraavana päivänä vei Kostjakow Aleksanderin mukanaan taaskin kalastamaan ja siinä tapauksessa oman päätelmänsä johdosta tuli sarvipääksi.
Kahtena päivänä ei mikään häirinnyt heidän yksinäisyyttään. Ensin alussa katseli Aleksander ympärilleen ikäänkuin pelolla; mutta nähtyään, ettei näkynyt ketään, rauhoittui hän taaskin. Toisena päivänä veti hän suuren ahvenen. Kostjakow leppyi häneen puolittain.
— Mutta ei se ole kuitenkaan hauki! puhui hän huokauksella, oli onni kädessä, mutta emme osanneet käyttää tilaisuutta hyväksemme; kahta kertaa se ei tapahdu. Mutta minulla ei ole taaskaan mitään! kuusi onkea, eikä niin — mitään.
— Soittakaapa kellosia! sanoi eräs talonpoika, joka ohimennessään seisattui katsomaan kalastamis-onnea, kenties kala… tulisi kuullessaan soiton.
Kostjakow katsoi äkäisesti häneen.
— Ole vaiti sinä sivistymätön ihminen! sanoi hän. Moukka!
Talonpoika läksi pois.
— Pölkky! huusi Kostjakow hänen jälkeensä, luontokappale, niin onkin luontokappale. Laskekoon leikkiä vertaistensa kanssa, senkin pirulainen! Luontokappale sanon sinulle, mies.
Herra varjelkoon ärsyttämästä metsästäjää onnistumattomalla hetkellä!
Kolmantena päivänä, kun molemmat onkivat äänettöminä, liikkumattomin tuijottaen veteen, kuului takana suhinaa. Aleksander katsoi taakseen ja säpsähti, aivan kuin häntä olisi itikka puraissut, ei vähemmän, eikä enemmän. Vanhus ja tyttö olivat siellä.