Millaisessa tilassa Aleksander läksi — tuomitkoon lukija, jos ei vaan hävetä olla hetkisen hänen asemassaan. Sankarimme silmistä purskahtivat kyyneleet, häpeän kyyneleet, raivosta epätoivosta itseensä…
"Minkätähden minä elän?" sanoi hän ääneen. "Ilettävä, kuolettava elämä… Mutta minä, minä… Ei! Jos minulla kerran ei ollut voimia vastustamaan viekoitusta… niin on minulla kuitenkin uskallusta lopettamaan tämän hyödyttömän, häpeällisen elämän…" Nopein askelin lähestyi hän järveä. Se oli musta. Pitkin laineita juoksentelivat jonkinlaiset pitkät, mielikuvituksen luomat, muodottomat varjot. Ranta, jossa Aleksander seisoi, oli matala.
— Täällä ei voi edes kuolla! sanoi hän halveksien ja meni sillalle, joka oli sieltä noin sadan askeleen päässä. Aleksander nojasi keskellä siltaa sen kaidepuita vastaan ja alkoi katsella veteen. Ajatuksissaan otti hän jäähyväisiä elämältä, lähetti äidille huokauksia, siunasi tätiä ja meikeinpä antoi Nadinkalle anteeksi. Liikutuksen kyyneleet juoksivat pitkin poskia… Hän peitti kasvot käsillään… Ei ole varma mitä olisi tapahtunut ell'ei yht'äkkiä silta olisi alkanut huojua hänen jalkojensa alla; hän katsoi taakseen: Jumalani! Hän oli syvyyden reunalla: hänen edessään ammotti hauta: puolet sillasta erkani ja ui pois… pikku laivoja kulki ohitse; vielä hetkinen — ja hyvästi! Hän kokosi kaikki voimansa ja teki hurjan hyppäyksen… toiselle puolelle. Sinne hän jäi, veti syvästi henkeä ja puristi kädellään sydäntään.
— Mitä herra, peljästyittekö? kysyi sillanvahti.
— Veikkoseni, olin vähällä pudota väliin, vastasi Aleksander vapisevalla äänellä.
— Herra varjelkoon! Kauankos siihen tarvitaan? sanoi vahti, haukotellen. Toissa kesänä eräs laivamies putosi.
Aleksander meni kotia pidellen kädellä sydäntään. Silloin tällöin pälyi hän taakseen katsellen järveä ja auaistua siltaa; vavistuksella kääntyi hän pois ja kiirehti askeleitaan.
Sillä välin puki Liisa itseään hyvin keikarimaisesti, ei ottanut mukaansa hoitajaa eikä isää ja istui joka ilta myöhäiseen yöhön puun alle.
Tulivat pimeät illat: hän odotti yhä; mutta ystäviä ei kuulunut eikä näkynyt.
Tuli syksy. Keltaset lehdet putoilivat puista ja kylvivät rannan; taivas oli alinomaa harmaa; kylmä tuuli puhalsi ja vihmoi. Rannat ja järvet kävivät tyhjiksi: eikä kuulunut iloisia lauluja, ei naurua, kaikuvia ääniä rannoilla; veneet ja laivat lopettivat kulkunsa. Ei yksikään hyönteinen surissut nurmella, ei yksikään lintu viserrellyt puussa; ainoastaan naakat ja varikset huudollaan herättivät sydämmessä kaihoa; kalakaan ei enää syönyt.