Mutta Liisa yhä vaan odotti: hänen täytyi kaikin mokomin saada puhua Aleksanderin kanssa; ilmaista hänelle salaisuutensa. Hän istui vaan aina penkillä lyhyt, ohkainen takki päällä. Hän oli laihtunut; silmät olivat menneet kuoppaan; huivilla olivat posket sidotut. Siinä tilassa tapasi isä hänet kerrata.
— Mennään pois, riittäköön jo täällä istuminen, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan ja vavisten kylmästä, katso, kätesi ovat ihan siniset, sinua viluttaa. Liisa kuuletko sinä? Mennään.
— Mihin?
— Kotia: tänään muutetaan kaupunkiin.
— Minkätähden? kysyi Liisa hämmästyksellä.
— Kuinka, minkätähdenkö? Syksy on tullut; me olemme ainoat, jotka vielä asumme maalla.
— Ah Jumalani! sanoi hän: — täällä olisi talvellakin hyvä olla: jäädään tänne.
— Mitä sinä vielä keksitkään! Joutavia, mennään!
— Odottakaa! sanoi Liisa rukoilevalla äänellä, kyllä vielä tulee onnen päivätkin.
— Kuule! vastasi isä taputtaen häntä poskelle ja osoittaen sitä paikkaa niissä ystävykset olivat onkineet: he eivät enää palaa…