— Eivät… palaa! toisti Liisa kysyväisellä, surullisella äänellä, ojensi sitten isälle kätensä ja hiljaa pää painuksissa, meni hän kotia katsoen silloin tällöin taakseen.
Mutta Adujew ja Kostjakow kävivät aikoja sitten kalastamassa jossain päinvastaisella suunnalla.
V.
Vähitellen ennätti Aleksander unhottaa sekä Liisan että tuon ikävän kohtauksen hänen isänsä kanssa. Hän tuli taaskin rauhalliseksi, melkeinpä iloiseksi ja nauroi usein ääneen Kostjakowin typerille sukkeluuksille. Häntä nauratti tämän ihmisen katsantotapa elämästä. He tekivät pitempiä matkasuunnitelmia, aikoivat rakentaa jonnekin järven rannalle, jossa olisi paljon kaloja, tyllin ja eläisivät siellä loput elon päivistä. Aleksanderin sielu alkoi taaskin upota rajoitettujen käsitteiden ja aineellisen olemisen mutaan. Mutta sallimus ei nukkunut ja hänen ei onnistunut upota kokonaan, siihen mutaan.
Syksyllä hän sai tädiltä kirjelapun, jossa tämä pyytää kaikin mokomin saattamaan häntä laulajaisiin, sillä setä ei ollut oikein terve. Sinne oli tullut jokin Euroopan suuria taiteilijoita.
— Kuinka, laulajaisiin! sanoi Aleksander kovassa mielenliikutuksessa, laulajaisiin, taaskin tuonne ihmistulvaan, vaiheen ja teeskentelemisen parhaasen kultaloisteesen… en, minä en mene.
— Menkääpäs, niin tulee ehkä maksamaan ruplaa viisi, huomautti
Kostjakow.
— Piletti maksaa viisitoista ruplaa, sanoi Aleksander, minä antaisin mielelläni viisikymmentä, jos vaan ei tarvitseisi mennä.
— Viisitoista! huudahti Kostjakow lyöden kätensä yhteen. Voi niitä rosvoja! Piruja! Tulevat tänne meitä pettämään ja kokoomaan rahaa. Kelvottomat ihmiset! Älkää menkö Aleksander Feodoritsh, sylkekää heille. Olisipa edes jonkinlainen kapine: voisi tuoda kotia, asettaa pöydälle eli syödä; mutta tässä kun saa kuulla ainoastaan niu ja nau: maksa sitten semmoisesta viisitoista ruplaa. Viidellätoista ruplalla voi ostaa jo varsan.
— Viettääkseen illan hauskasti usein maksetaan enemmänkin, huomautti
Aleksander.