— Viettääkseen illan hauskasti! Tiedättekö mitä: mennään saunaan, niin vietämme illan mainiosti. Joka kerta kun minun tulee ikävä, menen minä sinne — ja sielläkös on hyvä olla, kun menee noin kuuden ajoissa, niin tulee pois kahdentoista, siellä saa sekä lämmitellä ja ruumistaan hioroskella, sattuu välistä että saa tehdä jonkin hauskan tuttavuuden: sattuu tulemaan pappismies, tahi kauppias, tahi upseeri; alkavat puhua kaupoista, tahi maailmaa lopusta… mieli ei tee sieltä lähteä pois. Kaikkiaan maksaa saunamatka kuusikymmentä kopekkaa miehestä! — Eivät tiedä missä illan viettää!
Mutta Aleksander meni kuitenkin. Huokauksella veti hän hännystakin, jota ei ollut moneen aikaan pitänyt päällään, veti valkoset hansikkaat käteensä.
— Hansikkaat viisi ruplaa — siis yhteiseen kaksikymmentä? laski
Kostjakow, ollessaan läsnä Aleksanderin pukeutuessa.
— Kaksikymmentä ruplaa heittää noin vaan yhdestä illasta: vielä pitää olla kuulemassa mokomaa kummaa!
Aleksander oli kokonaan vieraantunut pukemasta itseään kunnollisesti. Aamupäivällä kävi hän virastossa puettuna ikivanhaan virkatakkiin, iltapäivällä oli hän taaskin vanhassa takissa tahi palttoossa. Hänestä oli outoa olla hännystakissa. Siinä oli ahdasta, tässä oli jotain vailla, kaulaa varisti liiaksi atlassinen kaulahuivi.
Täti otti hänet ystävällisesti ja kiitollisuuden tunteella vastaan siitä, että Aleksander oli päättänyt jättää erakkoelämänsä hänen tähtensä, mutta ei puhunut sanaakaan hänen elämäntavastaan ja toimistaan.
Haettuaan salissa paikan Lisaveta Aleksandrownalle, Adujew nojasi pylvästä vastaan, jonkin hartevan miehen varjossa ja alkoi siellä ikävöidä. Hän haukotteli hiljaa käteensä, mutta ei ennättänyt panna suutaan kiinni, niin kajahti huumaavat käsien taputukset, jotka tervehtivät taiteilijaa. Aleksander ei edes katsonut häntä.
Soitettiin etusoitto. Muutaman minuutin kuluttua alkoi orkesteri vai'eta. Sen viimeisille sävelille yhtyi tuskin kuuluvia toisia säveleitä, alussa rohkeita, leikillisiä, juuri kuin olisivat muistuttaneet lapsuuden leikkejä: kuului aivankuin lasten ääniä, pauhuisia, iloisia; sitten säveleet muuttuivat tasaisemmiksi, miehekkäämmiksi; tuntui kuin ne olisivat nuorukaisen huolettomuutta, uskallusta, elämän ja voimien kyllyyttä esittäneet. Sitten tulvailivat, hiljemmin aivan kuin olisivat ilmaisseet hellän rakkauden tunnustuksen, sydämmellisen keskustelun ja vähitellen tullen heikommiksi sulivat yhteen intohimoiseen kuiskeesen ja huomaamatta vaikenivat…
Ei kukaan uskaltanut liikahtaa. Ihmisjoukko oli kuin kuollut äänettömyydestä. Vihdoinkin pääsi jokaiselta kuin yhdestä suusta ah! ja kuului kuiskeena ympäri salia. Ihmisjoukko alkoi liikkua, mutta ei aikaakaan, niin säveleet heräsivät uudestaan, kuuluivat crescendona, virtana ja hajosivat sitten tuhansina putouksina, hypiskelivät ahdistaen toinen toistaan. Niissä pauhasi kuin mustasukkaisuuden soimaukset, kiehui intohimon raivot; korva ei ennättänyt saada niitä kiinni, — ja äkkiä ne keskeytyivät, kuin ei olisi enää riittänyt koneella voimia, eikä ääntä. Jousen alta alkoi tulla synkkiä ääniä, jotka loppuivat kipeään, pitkään huokaukseen. Sydäntä repi: säveleet lauloivat aivankuin petollisesta rakkaudesta ja toivottomasta kaihosta. Kaikki ihmis-sielun kärsimykset ja surut kuuluivat niistä.
Aleksander vapisi. Hän nosti päätään ja katsoi kyyneleiden läpi naapurinsa olkapään ylitse. Laihallainen saksalainen, joka oli kumartunut koneen yli, seisoi tulvan edessä ja mahtavana hallitsi sitä. Lopetettuaan, pyyhkäsi hän välinpitämättömästi nenäliinalla kätensä ja otsansa. Salissa kuului ulvominen ja hirmuinen käsien taputus. Ei aikaakaan niin tämä taiteilija taipui vuorostaan tulvan edessä ja alkoi nöyrästi kumarrella ja kiittää.