"Hän kumartaa sille", ajatteli Aleksander, katsellen orjamaisesti tätä tuhannen päistä vesikäärmettä, hän, joka on niin paljon ylempänä heitä!
Taiteilija nosti jousta — ja silmänräpäyksessä kaikki vaikeni. Liikkuva ihmistulva liittyi taaskin yhteen liikkumattomaan ruumiisen. Kuului toisia säveliä, yleviä, juhlallisia; näistä sävelistä kuuntelijan selkä suoriutui, pää kohosi, nenä nousi pystyyn: ne herättivät sydämmessä ylpeyttä, synnyttivät kunnian unelmia. Orkesteri alkoi, humisevasti toistaa, niinkuin tulvan kaukaista huminaa, kansan rukousta…
Aleksander kalpeni ja antoi päänsä vaipua alas. Nämät säveleet muistuttivat hänelle kuin kiusalla, kertoivat hänelle selvästi menneen, koko hänen katkeran ja petetyn elämänsä.
— Katsokaa millaiselta tuo näyttää! sanoi joku, osoittaen Aleksanderia, minä en ymmärrä kuinka saattaa tuolla tavalla paljastaa itsensä: minä olen kuullut Papagenan, mutta minulla ei liikahtanut yksikään kulmakarva.
Aleksander kirosi sekä tädin kutsumista että taiteilijaa ja kaikkein enemmän kohtaloa, joka ei antanut hänen unohtua.
"Mitä varten? Mikä tarkoitus sillä on?" ajatteli hän. "Mitä se tahtoo minusta oikeastaan? Minkätähden se muistuttaa voimattomuuttani, menneen ajan hyödyttömyyttä, jota ei kumminkaan voi palauttaa?"
Saatettuaan tädin kotia, tahtoi hän mennä pois oinaan kotiinsa, mutta täti pidätti häntä kädestä.
— Ettekö todellakaan poikkea? kysyi hän nuhtelevaisesti.
— En.
— Minkätähden?