— Ei! vastasi Evsei, paastoleipää.
— Paastoleipää! Ah, sinä pahantekijä! Sielunturmelija! Rosvo! sanoi Anna Pavlowna, punastuen vihasta. — No, etkö sinä arvannut itse ostaa hänelle maidolla ja munilla hyöstettyjä leipiä? kyllä sinä olet häntä hoitanut!
— Rouva, hän ei käskenyt,
— Ei käskenyt! Kyyhkyselleni on samantekevä mitä hänelle panee eteen — hän syö vaikka mitä. Sekään ei pälkähtänyt päähäsi? Oletko unhottanut, että hän söi täällä aina semmoista. Ostaa paastoleipää! Varmaan sinä kuljetit rahat muuanne? Kyllä minä sinut opetan! No, mitä vielä? Puhu…
— Jäljestä kun herra oli juonut teetä, jatkoi Evsei, pelokkaasti, menee hän virastoon, silloin minä tartuin saappaisin: koko aamupäivän puhdistelen niitä; puhdistan ne kokonaan, välistä kolmekin kertaa; kun hän illalla heittää jalastaan — taas puhdistan. Hyvä rouva, vaikka kuinka tarkastelin: niin ei kellään herrasmiehistä ollut niin hyvin kiilloitettuja saappaita. Piotr Ivanitshin olivat huonommin kiilloitetut, vaikka hänellä oli kolme pikenttiä.
— Miksi hän sitten on tuollainen? sanoi Anna Pavlowna hiukan leppyneenä.
— Varmaan kirjoittamisesta, hyvä rouva.
— Kirjoittiko hän paljon?
— Kyllä; jokapäivä,
— Mitä hän kirjoitti sitten? Asiapapereitako?