— "Pikkukaupunkilaisuus", sanoi hän… ja silloin sitä tulemalla tuli… niin torui, ettei välistä kehdannut kuullakaan.
— Hyi mokomata! sanoi Anna Pavlowna syläisten. — Synnyttäköön ensin omia purlakoita ja haukkukoon niitä! Kun olisi pitänyt pidättää, niin hän… Herra Jumala, armollinen ruhtinas! huudahti hän. Kehen voi nykyään luottaa, kun omat sukulaisetkin ovat pahemmat villipetoja? Koira, sekin varjelee omia penikoitaan, mutta tässä setä on kuihduttanut oman veljensä pojan. Mutta sinä pöllö, etkö voinut sedälle sanoa, ettei hän saisi tuolla lailla haukkua, vaan menisi tiehensä. Huutaisi vaimolleen, mokomalle hylkiölle! Löysipäs ketä rupesi haukkumaan: tee työtä, tee työtä! Kuolkoon itse työnsä ääressä! Mokomakin koira, antakoon Jumala anteeksi. Löysipä, orjan edestään työtä tekemään.
Tätä seurasi äänettömyys.
— Onko Sashenka kauankin ollut laiha? kysyi hän sitten.
— Noin kolme vuotta, vastasi Evsei: — Aleksander Feodoritsh alkoi kovin surra, söi vähän; alkoi yht'äkkiä laihtua, laihtua, suli laihaksi kuin kynttilä.
— Mitä hän suri?
— Jumala sen tietää, rouva. Piotr Ivanitsh puhui hänen kanssaan usein siitä: minä kyllä kuuntelin, mutta se oli liian konstikasta: en sitä käsittänyt.
— Mitä hän puhui sitten?
Evsei mietti hetkisen, nähtävästi koettaen muistella jotakin ja huulensa liikkuivat.
— Hän nimitti sitä jollain tavalla, mutta olen unhottanut… Anna Pavlowna ja Agrafena katselivat häntä ja vaativat kärsimättömyydellä vastausta.