Evsei vähän venytti vastaan.
— En voi sanoa, rouva, että hän on liioin käynyt… vastasi Evsei epäillen, voipi melkein sanoa, ettei ole käynyt… siellä herrasväki käy harvoin kirkossa…
— Siitäpä se onkin! sanoi Anna Pavlowna huokauksella ja risti silmiään. — Näkyy etteivät minun rukoukseni olleet Jumalalle otolliset. Uni ei näy valehtelevan: hän on tullut aivankuin manalasta, minun kyyhkyseni!
Samassa tuli Anton Ivanitsh.
— Päivällinen jäähtyy, Anna Pavlowna, sanoi hän. Eiköhän olisi aika herättää Aleksander Feodoritshia?
— Ei, ei, Jumala varjelkoon! vastasi Anna Pavlowna. Hän ei käskenyt itseään herättämään. "Syökää yksin", hän sanoi, "minulla ei ole ruokahalua; minä makaan ennemmin: uni vahvistaa minua; ehkä syön illalla". Tehkää Te niin Anton Ivanitsh, älkää pahastuko minulle, muija pahalle: minä menen, sytytän Jumalan lampun, rukoilen, niinkauan kuin Sashenka nukkuu; ei minun käy syöminen; syökää Te yksin.
— Hyvä, hyvä, sen täytän: luottakaa minuun.
— Niin osoittakaa meille hyvä työ, jatkoi rouva. Te olette meidän ystävämme ja rakastatte meitä, kutsukaa Evsei ja kyselkää häneltä kunnollisesti, minkätähden Sashenka on tullut miettiväiseksi, laihtunut ja minne hänen hiuksensa ovat joutuneet? Te olette mies: Teidän on helpompi… eivätköhän ole häntä siellä loukanneet? Löytyy niitä sellaisia pahanilkisiä maailmassa… tiedustelkaa kaikki.
— Hyvä, ystäväni, hyvä: minä utelen kaikki, otan kynnenmustuaisiin asti selvän. Lähettäkää Evsei luokseni, syödessäni päivällistä — täytän kaikki.
— Terve, Evsei! sanoi hän istuen pöytään ja työnsi servietin kaulaliinan taakse. Kuinka jaksat?