— Aleksander oli ääneti.
— Kyllä ovat hyviä sikäläiset tytöt: häihin asti eivät rakasta! Petti! Mokoma hylkiö! Heitti itse onnen käsistään, ei osannut antaa arvoa, kelvoton! Jos minä näkisin hänet, niin sylkisin vasten naamaa. Mihin setäkin katsoi? Kenen hän löysi paremman, tahtoisin sen nähdä… Onko hän yksin olemassa? Rakastat vielä toisenkin kerran.
— Minä olen rakastunut toisen kerran.
— Ketä?
— Leskeä.
— Miksi et nainut häntä?
— Hänet minä petin itse.
Anna Pavlowna katseli Aleksanderia eikä tiennyt, mitä hänen piti sanoman.
— Hänet minä petin itse!… toisti hän. — Varmaankin joku kelvoton kappale! lisäsi hän sitten kuiskaten. — Siellä vasta on helvetti, Jumala antakoon anteeksi: rakastavat häihin saakka, ilman kirkon menoja; sitten pettävät… Mitä kaikkea tapahtuukaan maailmassa, kuin oikein katselee! Varmaan pian tulee maailman loppu!… Sano, eikö mielesi tee jotakin? Kenties ruoka ei ole mieluistasi? Minä tilaan kaupungista kokin.
— Ei, kiitos: kaikki on hyvin.