— Kenties sinun on ikävä yksin: minä lähetän hakemaan naapureita.
— Ei, ei. Älkää vaivatko itseänne, äiti hyvä! Minun on täällä rauhallinen ja hyvä olla; kaikki menee ohitse… minä en ole vielä tutustunut asianhaaroihin.
— Siinä oli kaikki mitä Anna Pavlowna sai tietää.
"Ei" ajatteli hän: "Jumalatta ei voi ottaa askeltakaan". Hän kehoitti Aleksanderia tulemaan hänen kanssaan puolipäivä-kirkkoon lähimmäiseen kylään, mutta kaksi kertaa oli Aleksander nukkunut liian pitkään, ja herättää hän ei uskaltanut. Lopulta kutsui hän Aleksanderia kerran iltakirkkoon. "Kenties tulen", sanoi Aleksander ja sitten mentiin. Äiti astui kirkkoon ja meni aivan kuorin lähelle, Aleksander jäi seisomaan oven suuhun.
Aurinko oli laskeutumaisillaan ja heitti kieroja säteitä, jotka väliin leikittelivät jumalan kuvien kultaisilla reunuksilla, väliin valaisivat tummia ja vakaisia pyhimyksien kuvia ja hajoittivat valollaan kynttilöiden heikon ja kainon valon. Kirkko oli melkein tyhjä: talonpojat olivat pellolla työssä; käytävän nurkassa tungeiksi muutamia ämmiä, valkoset huivit päässä. Muutamat suruisen näköisinä ja käsi posken nojassa istuivat kivisellä alttarin portaalla, päästivät ajoittain kovia ja raskaita huokauksia, Jumala ties syntinsäkö vai kotiasioittensako tähden. Toiset venyivät maassa polvillaan kauan aikaa kasvot alaspäin rukoellen.
Raitis tuuli murtautui akkunan rautaisen ristikon läpitse, nosteli välistä alttarin päällä olevata kangasta, välistä leikitteli papin harmailla hius-suortuvilla, tahi käänsi kirjan lehteä ja sammutti kynttilän. Papin ja lukkarin askeleet kajahtelivat kovasti pitkin tyhjän kirkon kivistä lattiaa; heidän äänensä levisivät surullisesti pitkin kattoja. Ylhäällä kupoolissa huusivat naakat kimeästi, ja rääkkyivät varikset, jotka lentelivät toisesta akkunasta toiseen. Niiden siipien suhina ja kellojen kaiku häiritsi silloin tällöin kirkonmenoa…
"Niinkauan kuin ihmisessä kiehuu elämän voimat" ajatteli Aleksander, "niinkauan kuin toiveet ja intohimot leikittelevät, on hän henkisesti työssä, hän pakenee sitä rauhoittavaa, tärkeätä, juhlallista tutkistelemista, johon uskonto saattaa… hän hankkii siitä lohdutusta vasta silloin, kuin voimat ovat sammuneet, raiskatut, toiveet pettyneet ja vuodet painavat…"
Nähdessään tuttavia esineitä heräsi Aleksanderin sielussa muistoja. Hän kulki ajatuksissaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ajan Pietarin matkaan saakka; hän muisti, kuinka hän lapsena ollessaan toisti äitinsä jälkeen rukouksia, kuinka äiti luki hänelle suojelusenkelistä, joka seisoo ihmisen sielun vartijana ja on ijäti pahan vihollinen; kuinka äiti osoitellessaan tähtiä sanoi niiden olevan Herran enkelien silmiä, jotka katselevat maailmaan ja laskevat ihmisten hyvät ja huonot työt; kuinka taivaan asukkaat itkevät, kun yhteenlaskettuna ilmaantuu enemmän huonoja kuin hyviä ja kuinka taas iloitsevat, kuin hyvät työt voittavat huonot. Osoittaen rannan tummaa sinervää, sanoi hän, että se on Sioni… Aleksander huokasi herättyään näistä muistelmista.
"Ah! jos minä voisin vielä uskoa siihen"; ajatteli hän. "Lapsen usko on kadonnut, mutta mitä minä olen tullut tuntemaan uutta ja luotettavaa? En mitään: Olen löytänyt epäilyksiä, selityksiä, teoriaa… ja totuudesta olen entistä kauempana… Mitä hyödyttävät uskonlahot, tämä viisasteleminen?… Jumalani!… kun kerran uskon lämpö ei lämmitä sydäntä, voiko ihminen ollakaan onnellinen? Olenko minä onnellisempi?"
Iltakirkko päättyi: Aleksander tuli kotia vielä synkkämielisempänä kuin sinne mennessään. Anna Pavlowna ei tiennyt mitä hänen piti tehdä. Kerran kun Aleksander heräsi tavallista aikaisemmin, niin hän kuuli suhinaa pääalusensa yllä. Hän katsoi taakseen: joku ämmä seisoi ja mumisi jotain hänen takanaan. Tämä katosi heti paikalla kun näki, että hänet huomattiin. Päänaluisen alla löysi Aleksander jonkinlaisen heinän; kaulan ympärillä riippui suitsutuspihkaa.