— Minkätähden?
— Hän ei; vastannut mitään, vaan otti taaskin menokirjan pöydältä.
— Kuinka tahdot, Piotr Ivanitsh, alkoi hän taas, meidän pitää supistaa menoja: puolitoista tuhatta ruplaa ainoastaan ruokaan…
Piotr Ivanitsh sieppasi kirjan hänen kädestään ja heitti sen pöydän alle.
— Miksi tuo sinua niin huvittaa? kysyi hän. Vai säälitkö rahaa?
— Kuinka se ei huvittaisi? Olenhan minä sinun vaimosi! Olethan itse minulle opettanut… mutta nyt soimaat minua… Minä teen työtäni!
— Kuule Liisa! sanoi Piotr Ivanitsh, lyhyen vaitiolon jälkeen. Sinä tahdot muuttaa luonteesi, pakoittaa tahtoasi… se ei ole hyvä. Minä en ole sinua koskaan pakoittanut: sinä et voi vakuuttaa minua siitä, että tuo roska (hän osoitti vihkoa) voi huvittaa sinua. Minkätähden sinä tahdot pakoittaa itseäsi? Minä annan sinulle täyden vapauden…
— Jumalani! Mitä minä teen vapaudella? sanoi Lisaveta Aleksandrowna. Mitä sillä teen? Sinä olet tähän asti niin hyvästi, niin järkevästi menetellyt kanssani ja itsesi kanssa, minä olen vieraantunut omasta tahdostani; jatka samoin edeskin päin; minä en tarvitse vapautta.
Molemmat olivat ääneti.
— Pitkään aikaan, alkoi taaskin Piotr Ivanitsh, en ole kuullut sinulta, Liisa, minkäänlaista pyyntöä, en minkäänlaista toivetta enkä oikkua.