— Minä en tarvitse mitään.
— Eikö sinulla ole mitään erityisiä… salattuja toiveita? kysyi hän osanottavaisesti ja katsoi vaimoansa tarkasti. Lisaveta Aleksandrowna epäili sanoako vai ei.
Piotr Ivanitsh huomasi sen.
— Sano, Herran tähden sano! jatkoi hän. Sinun toiveesi olkoot minun toiveeni, minä täytän ne aivankuin lain.
— No hyvä, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, jos sinä voit minulle sen tehdä… niin… lopeta nuo perjantaikutsumukset… nuo päivälliset uuvuttavat minut…
Piotr Ivanitsh alkoi miettiä.
— Sinä elät muutoinkin niin erilläsi muista, sanoi hän vaitiolon perästä, mutta kun ystävät lakkaavatko kokontumasta meille perjantaisin, niin tulet olemaan täydellisesti korvessa. Sama se; sinä toivot sitä — olkoon se täytetty. Mitä sinä alat tehdä?
— Anna sinä minulle käsiin laskusi, kirjasi, asiasi… minä alan sitten työskennellä… sanoi hän ja kumartui pöydän alle nostamaan vihkoa.
Piotr Ivanitshista tuntui tämä huonosti peitetyltä, teeskentelemiseltä.
— Liisa… sanoi! Piotr Ivanitsh soimauksella. Kirja jäi pöydän alle.