Piotr Ivanitsh painoi päänsä alas, läheni kamiinia ja nojaten siihen, katseli — kuinka sitä sanoisi? — surullisesti eikä kuitenkaan surullisesti, vaan levottomasti, rauhattomasti ja pelokkaasti häneen.
— Mistä, Liisa, tämä… alkoi hän, eikä saanut sanotuksi loppuun sanaa, "välinpitämättömyys" ei tahtonut lähteä kielestä.
Hän katseli kauan ja äänettömänä vaimoaan. Tämän elottomissa silmissä ja kasvoissa, joissa ei ollut elävän ajatuksen ja tunteen välähdystäkään, hänen huolettomassa asennossaan ja pitkäveteisissä liikkeissään, luki Piotr Ivanitsh syyn siihen välinpitämättömyyteen, jota pelkäsi kysyä; hän arvasi vastauksen jo silloin, kuin lääkäri huomautti vaarasta. Silloin hän heräsi ja alkoi arvata, että metoodin mukaan rajoitettuaan vaimonsa niistä taipumuksista, jotka olisivat olleet vaaralliset heidän avioelämälleen, hän ei esittänyt vaimolleen omasta puolestaan mitään hyvitystä, sen ilon sijaan, johon kenties laki ei oikeuttanut Lisaveta Aleksandrownaa, jota tämä olisi kohdannut ulkopuolella avioelämän, että tämän kotoinen maailma ei ollut muuta kuin linnoitus, ja siitä hän sai kiittää metoodiansa, johon ei ollut viekoituksella sisäänpääsöä, mutta sen sijaan tuli joka askeleella vastaan kahleita ja vartijoita jok'ainoan oikean tunteen ilmiön vastaan…
Metoodillisuus ja kuiva käytöksensä vaimoansa kohtaan muuttui hänen tietämättään, kylmäksi ja hienoksi tyranniaksi, ja minkä yli?. Naisen sydämmen! Tämän tyrannian maksoi hän vaimolleen rikkaudella, komeudella, kaikilla ulkonaisilla ja hänen katsantotapaansa soveltuvilla onnen ehdoilla — kauhea erehdys, sitä enemmän kauhea, kun se ei ollut tehty tietämättömyydestä eikä raa'asta käsityksestäkään sydämmen suhteen — hän tiesi sen kyllä — vaan välinpitämättömyydestä, itsekkäisyydestä! Piotr Ivanitsh unohti, ettei vaimonsa ollut palvellut, ei pelannut korttia eikä hänellä ollut tehdasta, että mainio ruokapöytä, paras viini ovat arvottomat naisen silmissä, mutta kaiken tämän ohessa pakoitti hän vaimoaan elämään tätä elämää.
Piotr Ivanitsh oli hyväsydämminen; ja vaikk'ei olisikaan vaimoaan rakastanut, niin oikeuden tunnosta olisi hän antanut, Jumala tiesi, mitä voidakseen parantaa pahan; mutta miten? Monta unetonta yötä oli hän viettänyt sen jälkeen, kun lääkäri ilmoitti pelkonsa hänelle vaimon terveydestä, koetellen miettiä keinoja, sovittaakseen vaimon sydämmen ja herättääkseen sammuvat voimat.
Nytkin, seisoessaan kamiinin luona, mietiskeli hän samaa. Hänen päähänsä juolahti, että kenties vaimossa jo piileekin vaarallisen taudin taimi, että hän on kuoletettu värittömällä ja tyhjällä elämällä…
Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Hän joutui suunniltaan keinoja hakiessaan, tuntiessaan, että niiden keksimiseen tarvitaan enemmän sydäntä kuin päätä. Mutta mistä hän sitä ottaa? Hänelle sanoi jokin ääni, että jos hän voisi langeta vaimonsa jalkain juureen, rakkaudella sulkea hänet syliinsä ja intohimoisella äänellä sanoa, että hän on elänyt ainoastansa vaimonsa tähden, että kaikkien vaivojen, hommien, virkaedistyksen, hankkimisen päämääränä on ollut — hän, että hänen metoodillinen käytöstapansa vaimoansa kohtaan, että hän on ollut tulisen, itsepäisen, luulevaisen toivon pakoittama, siitä syystä, että voisi kiinnittää itseensä tämän sydämmen… Hän ymmärsi, että tällaiset sanat vaikuttaisivat kuin sähköitys kuolleesen ruumiseen, että hän pian kukoistaisi terveydestä ja onnesta ja silloin olisi tarpeetonta matkustaa.
Mutta sanoa ja näyttää toteen, on — kaksi eri asiaa. Voida näyttää toteen, siihen vaaditaan intohimoa. Mutta haettuaan sydämmessään ei hän löytänyt vähintäkään intohimon merkkiä. Hän tunsi ainoastaan, että vaimo oli hänelle välttämätön — se on totta, mutta yhdenarvoinen muiden välttämättömyyksien rinnalla, välttämätön tottumuksesta. Hänellä ehk'ei olisi ollut mitään vastaan, näytellä rakastajan osaa, niin naurettavaa kuin viidenkymmenen vanhana olisikin ruveta yht'äkkiä intohimon kieltä puhumaan, mutta voiko naista pettää, kun tunnetta ei kerran ole olemassa? Riittääkö sitten niin paljon urhoollisuutta ja taitoa, voidakseen vetää kuormansa siihen pilkkuun, mihin sydämmen vaatimukset vaikenevat? Eiköhän loukattu ylpeys surmaisi häntä lopullisesti, kun hän huomaisi, että sitä, joka muutama vuosi takaperin olisi ollut hänestä kuin hurmaava juoma, tuodaan nyt kuni lääkettä? Ei, hän oli omalla tavallaan tarkasti punninnut ja aprikoinut tätä myöhäistä askelta ja päätti olla siihen ryhtymättä. Hän ajatteli tehdä samaa, mutta toisella tavalla, niinkuin nykyisiin asianhaaroihin katsoen oli mahdollista. Kolme kuukautta oli hänellä jo pyörinyt, ajatus, joka ennen olisi hänestä tuntunut hullutukselta, mutta nyt oli — toinen asia! Hän säästi sitä kaikkein tärkeimpään tarpeesen: tarvis tuli ja hän päätti täyttää aikeensa.
"Jos ei tämä auta", ajatteli hän, "silloin ei ole pelastusta! Tuli mitä tuli!"
Piotr Ivanitsh lähestyi vaimoansa päättävin askelin ja otti häntä kädestä kiinni.