— Mitä sanot, Piotr Ivanitsh! Mikä sinulla on, puhui Lisaveta
Aleksandrowna koskevalla hämmästyksellä ja katsoi pelokkaasti häneen.
Mitä tämä hyödyttää? Minä en voi tointua, en voi käsittää…
— Etkö todellakaan voi käsittää?…
— En!… sanoi epäilevästi Lisaveta Aleksandrowna.
— Etkö sinä voi käsittää, että nähdessäni mitenkä sinä ikävöit, kuinka terveytesi kärsii… ilmanalasta, minä säälin virkaedistystäni, tehdastani, en vienyt sinua täältä pois, en pyhittänyt sinulle loppua elämästäni?… Liisa! oletko sinä todellakin pitänyt minut mahdottomana moiseen uhraukseen… lisäsi hän nuhdellen.
— Siis minun tähteni sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tuskin voiden selvitä siitä. Ei Piotr Ivanitsh! alkoi hän vilkkaasti puhua ja kovassa mielenliikutuksessa. Jumalan tähden, en minä huoli mistään uhrauksesta! Minä en ota sitä vastaan — kuuletko? Se on päätetty, minä en ota vastaan! Sinä lopettaisit työskentelemisen, mainetta saamatta ja rikastumisen — minun tähteni! Herra varjelkoon! Minä en ansaitse semmoista uhrausta! Anna anteeksi: minä olen ollut vähäpätöinen sinulle, mitätön, heikko, ymmärtääkseni ja antaakseni arvon sinun suurille päämäärillesi, jaloille töillesi… Sinulla olisi pitänyt olla toisenlainen vaimo…
— Vielä jalomielisyyttä! sanoi Piotr Ivanitsh, kohoittaen olkapäitään. — Aikeeni ovat horjumattomat, Liisa!…
— Jumalani, Jumalani, mitä minä olen tehnyt! Minä olin heitetty kuin kivi sinun tiellesi; minä olen sinulle tiellä. Kuinka eriskummallinen kohtaloni onkaan! lisäsi hän melkein epätoivoisena. — Jos ihmisen mieli ei tee elää, eikä tarvitsisi elää… eiköhän Jumala todellakaan sääli ja ota pois luokseen? Olla sinun tielläsi…
— Turhaan sinä luulottelet, että tämä uhraus on raskas minulle. Riittäköön jo tämä puinen elämä! Minä tahdon levähtää, rauhoittua: mutta missä minä rauhoitun ellen yksinäisyydessä sinun kanssasi… Me matkustamme Italiaan.
— Piotr Ivanitsh! sanoi hän melkein itkien, sinä olet hyväsydämminen, jalo… minä tiedän, että sinä olet valmis jaloon uhraukseen… mutta kenties uhrauksesi on turha, kenties on jo… myöhäistä, mutta sinä jätät asiasi…
— Sääli minua Liisa, älä lausu sitä ajatusta, keskeytti Piotr Ivanitsh, muutoin saat nähdä, etten minä ole raudasta… Minä toistan, etten tahdo elää ainoastaan pääni nojalla: minussa ei ole vielä kaikki kylmennyt.