Lisaveta Aleksandrowna katseli häntä tarkasti ja epäluulolla.
— Onko tämä todellista? kysyi hän oltuansa ääneti. Tahdotko tosiaan rauhaa, matkustatko ainoastaan minun tähteni?
— En, vaan itsenikin tähden.
Mutta jos aiot minun tähteni matkustaa, en minä lähde millään ehdolla, en millään ehdolla…
— Ei, ei! minä olen sairas, väsynyt… tahdon levätä…
Vaimo ojensi hänelle kätensä, Piotr Ivanitsh suuteli sitä tulisesti.
— Me matkustamme siis Italiaan? kysyi hän.
— Hyvä, matkustetaan vaan, vastasi Lisaveta Aleksandrowna yksitoikkoisesti.
Piotr Ivanitshilta putosi kuin taakka hartioilta "Mitähän tulee!" ajatteli hän.
Kauan istuivat he, eivätkä tienneet, mitä sanoa toisilleen. Ei tiedetä ken olisi ensiksi katkaissut äänettömyyden, jos heidän olisi pitänyt olla kauemman aikaa kahden kesken. Viereisestä huoneesta kuului kiireitä askelia. Aleksander ilmestyi.