— Arvasitte! huudahti Aleksander juhlallisesti. — Onnitelkaa minua.
— Tosiaanko? Kenen kanssa? kysyivät setä ja täti.
— Aleksander Stepanitshin tyttären.
— Oikeinko todella? Hänhän on rikas morsian, sanoi Piotr Ivanitsh.
— Eikö isä ollut vastaan?
— Minä tulen juuri heiltä. Minkätähden isä ei suostuisi? Päinvastoin, hän kuunteli kyyneleet silmissä esitystäni; syleili minua ja sanoi, että nyt hän voi kuolla rauhassa: hän tietää muka kenelle hän uskoo tyttärensä onnen… "Käykää setänne jälkiä!" sanoi hän.
— Sanoiko hän niin? Näetkös tässäkin tuli setä kysymykseen!
— Mitä tytär sanoi? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
— Niin… hän sanoi… samalla lailla niinkuin kaikki neitoset sanovat, vastasi Aleksander: — hän ei virkkanut mitään, otin häntä kädestä, niin sormensa soittivat ihan kuin pianoa minun käsissäni… taisivat vavista.
— Ei sanonut mitään! huomautti Lisaveta Aleksandrowna. Ettekö tosiaan voinut vaivata itseänne niin paljon, että olisitte kysynyt häneltä ennen esitystänne? Onko Teistä samantekevää? Minkätähden Te naitte?
— Kuinka? Minkätähdenkö? Enhän minä voi ikääni häilyä ympäri! Yksinäisyys on ikävystyttävää; on tullut aika, ma tante, että pitää ruveta paikalla istumaan, perustaa oma koti, täyttää velvollisuutensa… Morsian on sievä, rikas… Kyllä setä sanoo Teille, mitä varten naidaan: hän kertoilee niin selvästi…