Piotr Ivanitsh viittasi hänelle vaimonsa näkemättä kädellään, ettei
Aleksander perustaisi asiaansa häneen, vaan olisi vaiti mutta
Aleksander ei sitä huomannut.
— Kenties Te ette miellytä häntä? puhui Lisaveta AIeksandrowna.
Kenties hän ei voi teitä rakastaa — mitä Te siihen sanotte?
— Setä, mitä pitäisi sanoa? Te puhutte paremmin kuin minä… Mutta minä voin tuoda esille omat sananne, jatkoi hän, huomaamatta, kuinka setä väänteli itseään paikallaan ja yski merkityksellä, katkaistakseen tämän puheen. Jos nai rakkaudesta, sanoi Aleksander, niin rakkaus haihtuu ja saa elää tottumuksesta; jos taas ei nai rakkaudesta — niin tulee samaan johtopäätökseen: tottuu vaimoonsa. Olkoon rakkaus rakkautena, mutta naiminen naimisena; nämät kaksi eivät aina satu sopusointuun, parempi onkin, ett'eivät satu… Eikö totta, setä? Olettehan siten opettanut…
Hän katsahti setään ja pysähtyi, nähdessään, että setä katsoi häneen raivostuneena. Suu auki ja hämmästyneenä vilahti Aleksander tädin puoleen ja taaskin setään, hän vaikeni. Lisaveta Aleksandrowna pudisti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.
— Sinä siis nait? sanoi Piotr Ivanitsh. Nyt onkin aika, Jumalan nimeen! Entäs kun tahdoit naida kahdenkymmenen kolmen vuotiaana.
— Nuoruus ja hulluus, setä!
— Niin, niin, nuoruus ja hulluus!
Aleksander vaipui ajatuksiinsa ja sitten myhähti.
— No, mikä nyt? kysyi Piotr Ivanitsh.
— Ei mitään: minun juolahti vaan mieleeni eräs hulluus…