— Setä!
— Mitä? "Todelliset sydämmen vuodatukset" ja keltaisien kukkien poimiminen riittäköön!
"Yksinäisyys on ikävystyttänyt, niin"…
— Jos niin on, setä, voin minä todistaa, etten ole yksin rakastanut, rakastanut, raivonnut, ollut mustasukkainen ja itkenyt… sallikaa, sallikaa, minulla on kirjeellinen todistus…
Hän otti taskustaan lompakon ja etsittyään jotensakin kauan, veti hän sieltä esille hyvin vanhan, kellastuneen paperiarkin.
— Tuossa on, ma tante, sanoi hän, todistus, ettei setä ole aina ollut noin järkevä, ivallinen ja vakava ihminen. Hänkin on tuntenut sydämmen vuodatuksia, sekä on niisiä kirjoitellut, mutta ei karttapaperille ja erilaisella musteella. Neljä vuotta olen kuljettanut mukanani tätä paperilappua ja olen aina odottanut tilaisuutta voidakseni antaa sen hänelle. Minä olin sen jo unohtanut, mutta Te muistutitte itse minulle.
— Mitä loruja? Minä en ymmärrä mitään, sanoi Piotr Ivanitsh, katsellen paperilappua.
— Mutta katsokaa tarkemmin.
Aleksander toi paperin sedän silmien eteen. Ei aikaakaan, niin Piotr
Ivanitshin kasvot pimenivät.
— Anna tänne! Anna tänne! Aleksander! huusi hän nopeasti ja tahtoi siepata paperin. Mutta Aleksander veti nopeasti kätensä takaisin. Lisaveta Aleksandrowna katseli heitä uteliaana.