— Sanokaa minulle edes, mitä siinä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
Ei kultaseni, minä en sanoisi sitä tuomiopäivänäkään, vastasi Piotr Ivanitsh. — Olenko minä todellakin tuon kirjoittanut? Se on mahdotonta…
— Olette kyllä, setä! katkasi Aleksander: — Minä ehkä sanon, mitä siinä oli kirjoitettu: minä taidan sen ulkoapäin: "jumaloittu enkelini…"
— Aleksander! Ikipäiviksi suutun sinuun! huudahti Piotr Ivanitsh äkäisesti.
— Punastuu kuin rikoksesta — ja mistä! sanoi Lisaveta
Aleksandrowna. Ensimmäisestä, hellästä lemmestä.
— Siinä lemmessä on niin paljon… typerätä, sanoi Piotr Ivanitsh pehmeästi ja liehakoiden. — Esimerkiksi sinun ja minun välillä ei ole ollut merkkiäkään sydämmen vuodatuksista, kukkasista, kuutamokävelyistä, mutta rakastathan sinä minua kuitenkin…
— Kyllä, minä olen hyvin… tottunut sinuun, sanoi Lisaveta
Aleksandrowna hajamielisesti.
Piotr Ivanitsh alkoi ajatuksissaan silitellä poskipartaansa.
— Mitä, setä? kysyi Aleksander kuiskaten. Niinhän sen pitää ollakin.
— Piotr Ivanitsh iski hänelle silmää, kuin olisi tahtonut sanoa: "ole vaiti".