— Että Piotr Ivanitsh ajattelee ja toimii sillä tavalla, se on anteeksi annettava, sanoi Lisaveta Aleksandrowna — hän on kauan aikaa ollut semmoinen, ei kukaan ole häntä, luullakseni, toisenlaisena tuntenutkaan: mutta Teiltä Aleksander en ole odottanut tuonlaista muutosta…
Hän huokasi.
— Mitä Te huokasitte, ma tante? kysyi Aleksander.
— Entistä Aleksanderia huokasin, vastasi hän.
— Toivoisitteko todella, että minä olisin pysynyt samanlaisena kuin olin kymmenen vuotta sitten? sanoi Aleksander. — Setä sanoo totta, että tuo hullumainen haaveellisuus…
Piotr Ivanitshin kasvot alkoivat taaskin julmistua. Aleksander vaikeni.
— En samanlaisena, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, kuin olitte kymmenen vuotta sitten, vaan semmoisena kuin neljä vuotta takaperin: muistatteko sitä kirjettä, jonka kirjoititte minulle maalta? Kuinka hyvä Te olitte silloin!
— Taisin minä silloinkin haaveksia, sanoi Aleksander.
— Ettepä haaveksinut. Silloin Te käsititte ja selvititte elämän itsellenne; silloin Te olitte hyvä, jalo ja viisas… Miksi ette pysynyt semmoisena? Miksi ne olivat ainoastaan pelkkiä sanoja, paperilla, vaan ei todellisuudessa? Tämä kaunis puoli välähti kuin aurinko pilvestä — hetkeksi vaan…
— Te tahdotte sanoa, ma tante, etten minä nyt ole… viisas ja… jalo…