— Mitähän setä ajattelee minusta? kysyi Aleksander oltuansa hetken ääneti,
— Samaa mitä ennenkin, vastasi Lisaveta Aleksandrowna. Luuletteko, että hän puhuu tätä kaikkea Teille sydämmestään, oikein sielustaan.
— Kuinkas muuten?
— Vielä mitä! Ei! Uskokaa, että hän tahtoi olla olevinaan. Näettekö, kuinka hän teki tämän metodin tapaisesti? Levitti järjestyksessä syytökset Teitä kohtaan: ensiksi heikommat ja sitten voimakkaammat; tiedusteli ensin syyn miksi niin ankarasti arvostelitte ihmisiä… mutta sitten jo… kaikessa on metodi! Luulen, että hän on jo nyt unhoittanut.
— Miten paljon järkeä! Mikä elämän, ihmisten tunteminen, mikä itsensä hillitseminen!
— Niin paljon järkeä ja liian paljon taitoa osata itseään hillitä, sanoi ajatuksissaan Lisaveta Aleksandrowna.
— Mutta Te, ma tante, Te varmaan ette enää kunnioita minua? Mutta uskokaa, semmoiset mullistukset, kuin minulla on ollut, voivat houkutella…
— Jumalani! Äiti raukkani!
Lisaveta Aleksandrowna ojensi hänelle kätensä.
— Aleksander, minä en lakkaa kunnioittamasta Teidän sydäntänne, sanoi hän. — Tunne viettelee Teitä tekemään virheitä, siksi minä annan aina Teille anteeksi.