— Ah, ma tante! Te olette nais-ihanne!
— Olen pelkkä nainen vaan.
Sedän torat vaikuttivat kovasti Aleksanderiin. Hän vaipui tässä tätinsä kanssa istuessaan kiusallisiin aatoksiin. Näytti siltä, kuin se rauhallisuus, jonka Lisaveta Aleksandrowna niin suurella vaivalla ja niin taitavasti sijoitti hänen sydämmeensä, saisi hänet yht'äkkiä asettumaan. Turhaan odotti hän jonkinlaista pahan tuulen puuskaa, itse koki hän tuoda esille pistäväisyyttä ja hartautta Piotr Ivanitshin nuotin mukaan; Aleksander oli sekä kuuro että mykkä. Tuntui kuin hän olisi saanut ylitsensä saavillisen kylmää vettä.
— Mikä Teidän on? Miksi Te olette tuommoinen, kyseli täti.
— Ilman vaan, ma tante, sydän tuntuu raskaalta: Setä antoi minun ymmärtää itseään! hän selitti minulle oivallisesti!
Älkää kuunnelko häntä: hän puhuu välistä valhettakin.
— Ei, älkää lohduttakokaan minua. Nyt olen omasta mielestänikin iljettävä. Ihmisiä voi mennä pakoon, mutta niihin voi paeta omaa itseään? Kaikki on arvotonta: kaikki nämät hyvyydet, koko elämän tyhjyys, ihmiset, minä itse…
— Ah, tuo Piotr Ivanitsh! lausui Lisaveta Aleksandrowna syvästi huoaten, — hän saattaa vaikka kenelle ikävyyksiä!
— Yksi ainoa lohdutus minulla on jäljellä. En ole ketään pettänyt, en ole ollut petollinen rakkaudessa, enkä ystävyydessä…
— Teille eivät ole osanneet antaa oikeata arvoanne, sanoi täti, mutta uskokaa, löytyy vielä sydän, joka osaa antaa Teille arvonne; minä takaan sen Teille. Te olette vielä niin nuori, unhoittakaa kaikki tämä, ryhtykää työhön: Teillä on luonnon lahjoja: kirjoittakaa… Kirjoitatteko nykyään mitään?