Äkkiä painui Aleksanderin ääni.
"Mutta minä en usko niin loukkaavaa Teistä", jatkoi hän arasti ja hiljaan.
— Minä en kuule, Aleksander, lue kovemmin! sanoi Piotr Ivanitsh.
"Suosien novellin kirjoittajaa, tahdotte varmaan tietää minun mielipiteeni. Se on tässä: Kirjoittaja on varmaan nuori mies. Hän ei ole tyhmä, mutta on jotenkin syyttä suuttunut koko maailmaan. Mikä vihan henki vallitsee kirjoituksessa. Varmaan on hänen ihan teensä haihtunut. Jumalani! Milloin senlaiset ihmiset loppuvat olemasta? Säälittää suuresti, kun väärästä katsantotavasta elämään, hukkuu meillä paljon lahjakkaita ihmisiä, tyhjissä, hedelmättömissä unelmissa, turhissa pyrinnöissä siihen, johon heillä ei ole kutsumusta."
Aleksander pysähtyi ja veti henkeä. Piotr Ivanitsh sytytti sikarin ja puhalsi renkaan savuisia. Tavallisuuden mukaan olivat hänen kasvonsa aivan tyynet. Aleksander jatkoi lukemista tukehtuneella, tuskin kuuluvalla äänellä:
"Itserakkaus, haaveksiminen, ennenaikainen sydämmen taipumusten kehittyminen ja järjen jäykistyminen, karttamaton seuraus —laiskuus, siinä ovat tämän pahuuden seuraukset. Tiedot, ahkeroiminen, käytännöllinen työ — se voi saada vireille meidän laiskan ja sairaan nuorison."
— Koko asian olisi voinut selittää kolmella rivillä, sanoi Piotr Ivanitsh, katsottuaan kelloa, — mutta hän kirjoitti ystävällisen kirjeen — kokonaisen esitelmän! Eikö hän vaan liene turhan tarkka? Luetaanko enää etemmäksi, Aleksander? Heitä pois: sitä on ikävä kuulla. Minun pitäisi sanoa sinulle jotakin…
— Ei, setä, antakaa minun juoda kalkki pohjaan saakka: minä luen loppuun.
— No, lue vaan terveydeksesi.
"Tämä surullinen henkisten taipumusten suunta", luki Aleksander, "tulee esille Teidän lähettämänne novellein joka rivissä. Sanokaa Teidän suosikillenne, että kirjailija voi ainoastaan silloin kirjoittaa, kun hän ei ole persoonallisen vaikutuksen ja puolueen alaisena. Hänen täytyy silmäillä tyynellä ja kirkkaalla katseella elämää ja ylipäänsä ihmisiä, — muutoin hän kuvailee ainoastaan omaa itseään, joka ei liikuta ketään. Tämä vaillinaisuus vallitsee suuresti novellissa. Toinen ja pääasia on — älkää sanoko sentään tätä kirjailijalle, säälien hänen nuoruuttaan ja kirjailija-itserakkauttaan, kaikkein rauhatointa kaikista itserakkauksista — siihen tarvitaan lahjoja, joiden merkkiäkään tässä ei löydy. Kieli on tosin joka kohdassa kieliopillista ja puhdasta; kirjoittajalla on sujuva kirjoitustapa?… Töin tuskin sai Aleksander luetuksi loppuun asti."