— Niin olisi hän aikoja sitten voinut sanoa! lausui Piotr Ivanitsh, mutta hän lörpötteli Jumala ties mitä! Loput voimme häneltäkin kahden kesken tuomita.
— Aleksanderin kädet vapisivat. Ääneti, niinkuin ihminen joka huumautuu odottamattomasta lyönnistä, katseli hän himmeillä silmillä suoraan seinään. Piotr Ivanitsh otti häneltä kirjeen ja luki seuraavan jälkilisäyksen: "Jos mielenne välttämättömästi tekee saada se sijoitetuksi lehteemme — niin ehkä, Teidän tähtenne. Kesäkuukausilla, jolloin lehteä vähän luetaan, minä sijoitan sen, mutta maksusta ei ole ajattelemistakaan."
— No, Aleksander, miltä tuntuu? kysyi Piotr Ivanitsh.
— Rauhallisemmalta, kuin olisi voinut odottaa, vastasi Aleksander väkinäisesti. — Tuntuu kuin se ihminen voi tuntea, joka on kaikessa pettynyt.
— Ei, vaan kuin ihmisen, joka on itseään pettänyt ja tahtoi muitakin pettää…
Aleksander ei kuullut tätä vastausta.
— Oliko tämäkin vaan unelma? ja tämäkin petti minut? kuiskasi hän. Katkera häviö! No, miksi en tottuisi pettymään! Mutta minkätähden, minä en ymmärrä, minuun oli pantu vastustamaton kehoitus luomiseen?
— Siinä se on, että sinuun pantiin kehoitus, mutta luomisvoiman olivat unohtaneet panna, sanoi Piotr Ivanitsh, johan minä sanoin.
Aleksander vastasi huokauksella ja alkoi miettiä, Mutta sitten syöksi hän nopeasti aukaisemaan kaikkia laatikoita, veti esille muutamia vihkoja, kääröjä ja alkoi julmistuneena heitellä niitä — kamiiniin.
— Älä unhota tätä, sanoi Piotr Ivanitsh siirtäen hänen luokseen paperiarkin, jossa oli aloitettu runo ja joka oli pöydällä levällään.