Hän astui kolme kertaa pitkin huonetta. "Tosiaan, minä en menekään!" lisäsi hän päättävästi.
— Evsei! Pukemaan. — Hän läksi kiertelemään pitkin kaupunkia.
"Kuinka hauskaa, kuinka herttaista on kävellä yksin! ajatteli hän, mennä — mihin vaan tahtoo, seisattua lukemaan kylttiä, katsomaan makasiinin akkunaan, poiketa sinne, tänne… niin erinomaisen hauskaa! Vapaus on — suuri lahja! Niin! nimittäin: vapaus suuressa, syvimmässä ajatuksessa, on — kävellä yksin!"
Hän kolkutteli kepillään katukäytävää ja tervehti iloisesti tuttavia. Kulkiessaan pitkin Morskoita näki hän erään talon akkunassa tuttavat kasvot. Tuttava kutsui häntä kädellä poikkeamaan luokseen. Hän katsoi tarkemmin. Ah! sehän on Dume! Hän poikkesikin, söi päivällistä, istui iltaan asti, iltasilla meni hän teatteriin, teatterista illalliselle. Kotoa koetteli hän olla muistelematta: hän tiesi mikä häntä siellä odotti.
Tosiaan, kotiin palatessaan löysi hän pöydältä puolitusinaa kirjelappuja ja unisen lakeijan eteisestä. Palvelijalle oli sanottu, ettei hän saa mennä pois, ennenkuin Aleksander oli palannut kotia. Kirjeissä — nuhteita, tutkistelemisia ja kyyneleitten jälkiä. Seuraavana päivänä täytyi mennä puolustamaan itseään. Hän puhdisti itseänsä sillä, että virastossa oli ollut tointa. Niin ja näin sopivat sitten.
Kolmen päivän perästä uudistui molemminpuolisesti samaa. Sitten uudelleen ja uudelleen. Julia rupesi laihtumaan, ei käynyt missään, eikä ottanut ketään vastaan, vaan oli ääneti, sillä Aleksander suuttui soimauksista.
Pari viikkoa sen jälkeen, suostui Aleksander ystävien kanssa valitsemaan päivän, jona he huvittelisivat ylenmäärin; mutta samana aamuna sai hän kirjeen Julialta, pyynnöllä, että Aleksander olisi koko päivän hänen kanssaan yhdessä sekä tulisi aikaisemmin. Hän kirjoitti olevansa sairas, surunen, että hänen hermonsa ovat kipeät j.n.e. — Aleksander suuttui, mutta meni kuitenkin ilmoittamaan, ett'ei voi jäädä hänen luokseen, että hänellä on paljon tointa.
— Niin, luonnollisesti: Dumen luona päivällinen, teatteri, mäenlasku — hyvin tärkeitä toimia… sanoi Julia synkästi.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän harmistuneena. Te taidatte vakoilla minua? Sitä minä en kärsi.
Aleksander nousi ja aikoi lähteä pois.