— Kaikki hommaavat jonkin tarkoituksen tähden: yksi sentähden, että pitää velvollisuutenaan tehdä niin paljon kun on voimia, toinen rahan tähden kolmas kunnian tähden… Mikä poikkeus sinä olet?
— Kunnia, rahat! erittäinkin rahat! Mitä niillä tekee? Olenhan minä ravittu, puettu: kyllä ne siihen riittävät.
— Puettukin olet nykyään huononlaisesti, huomautti setä. Niinkuin et muuta tarvitsisikaan?
— En tarvitsekaan muuta.
— Entäs järjellisten ja henkisten nautintojen ylellisyyttä, entäs taide… alkoi Piotr Ivanitsh koettaen teeskennellä, puhumalla Aleksanderin tapaan Sinä voit mennä eteenpäin: sinun kutsumuksesi on korkeampi velvollisuutesi kutsuu sinua jaloon työhön… Oletko jo unhoittanut… korkeammat pyrinnöt?
— Olkoot Herran nimessä! Olkoot Herran nimessä! sanoi Aleksander
rauhattomana. Johan Tekin, setä, rupesitte oudosti, puhumaan!
Semmoista ei ennen tapahtunut Teille. Eiköhän se liene minua varten?
Turha vaiva! Minä olen pyrkinyt ylös — muistattehan? Mitä siitä tuli?
— Muistan kyllä, että sinä tahdoit paikalla päästä ministeriksi, sitten kirjailijaksi. Mutta kun huomasit, että korkeaan kutsumukseen vie pitkä ja vaivaloinen tie, kirjailija, näetkös, tarvitsee lahjoja, niin silloin käännyit takasin. Paljon teidän kaltaisia velikultia tulee tänne korkeilla katsantotavoilla, mutta omaa työtään eivät kuitenkaan huomaa nenänsä alla. Jos tarvittaisi kirjoittaa joku paperi, niin huomaa, ett'eivät taida sitäkään… En minä sinusta puhu; sinä olet näyttänyt, että voit kyllä tehdä työtäkin ja ajan pitkään tulla joksikin. Mutta sinun käy ikäväksi kauan odottaa. Sinä tahdoit tuossa paikassa — kun ei onnistunut — kävi nenä pitkäksi.
— Minä en tahdo pyrkiä ylemmäs. Minä tahdon jäädä sellaiseksi kuin olen: enkä minä ole oikeutettu valitsemaan itselleni tointa, jos se on alempana minun kykyäni — ja mitä minulta puuttuu? Jos minä teen tehtäväni puhtaalla omallatunnolla — niin minä täytän silloin velvollisuuteni. Soimatkoot minua vaan ky'yttömyydestä korkeampaan: minua ei laisinkaan loukkaisi vaikka niin olisikin. Olettehan itse sanonut, että vaatimattomassakin osassa on runollisuutta, mutta soimaatte nyt minua siitä, että minä olen valinnut kaikkein vaatimattomimman. Kuka voi kieltää minua menemästä muutamia askelia alemmaksi ja seisattumasta siihen, mikä minua miellyttää? Minä en välitä korkeammasta kutsumuksesta — kuuletteko, minä en välitä!
— Kuulen! En minä ole kuuro, mutta tämä on vaan surkuteltavia havaintoja.
— Ei siitä väliä. Minä olen löytänyt itselleni paikan ja ai'on istua siellä kaiken ikäni. Löysin yksinkertaisia ihmisiä, joissa ei löydy kujeita, siitäkään huolimatta, että heidän järkensä on rajoitettu, minä pelaan niiden kanssa napulipeliä ja ongin kaloja — ja se on mainiota. Mitä se haittaa, jos niinä olen Teidän mielestänne rangaistu siitä, mitä se haittaa, etten saa palkintoja, rahaa, kunniaa ja kutsumusta — kaikkea, joka Teitä houkuttelee. Minä kieltäydyn kaikesta…