— Aleksander, sinä tahdot teeskennellä rauhallisuutta ja välinpitämättömyyttä kaikelle, mutta sinun sanoissasi kiehuu kuitenkin harmi: sinä puhut, aivan kuin ei sanojen, vaan kyyneleiden kautta. Paljon löytyy sinussa sappea: et tiedä mihin sitä heität, sentähden, että itse olet ainoastaan syyllinen.
— Mitä se tekee? sanoi Aleksander.
— Mitä sinä tahdot? Täytyyhän ihmisen tahtoa jotakin?
— Tahdon, ettei minua häirittäisi pimeässä piirissäni, ett'ei hommattaisi tähteni mitään, vaan oltaisi rauhassa.
— Onko tämä elämää?
— Minun mielestäni se elämä, jota Te elätte, se ei ole elämää: luultavasti minä olenkin oikeassa.
— Sinä tahtoisit muodostaa elämän oman mielesi mukaan: minä kuvittelen kuinka hyvä se olisi. Arvelen, että sinulla kävelisi ruusupensaiden keskellä parittain rakastuneita ja ystäviä.
Aleksander ei virkkanut mitään.
Piotr Ivanitsh katseli häntä äänettömänä. Hän oli taaskin laihtunut. Silmät olivat menneet kuoppaan. Poskiin ja otsaan oli ilmautunut ennenaikaisia ryppyjä.
Setä peljästyi. Sielun kärsimyksiin uskoi hän vähän, mutta hän pelkäsi tämän synkkyyden alla piilevän jonkinlaisen fyysillisen paheen. Kuka tietää, ajatteli hän, jos Aleksander sattuisi kadottamaan järkensä, siitä seuraisi kirjevaihto! saisi olla varma, että ämmä tulisi tänne.