— Aleksander, minä huomaan, että sinun ihastuksesi on hajonnut, sanoi hän.
— Miten voisi saada hänet kääntymään takaisin lempi-aatteihinsa, ajatteli setä — antaapas olla, minä koetan…
— Kuules, Aleksander, sanoi hän, sinä olet kovasti mennyt alaspäin. Pudista pois itsestäsi tämä haluttomuus. Tämä ei kelpaa! Ja mistä syystä? Sinä kenties otit liian tulisesti sydämmeesi, että minä välistä puhuin välinpitämättömästi rakkaudesta ja ystävyydestä. Sen minä tein leikillä suuremmaksi osaksi rajoittaakseni sinun ihastustasi, joka meidän vakavana aika kautena ei ole oikein paikoillaan, erittäin täällä Pietarissa, jossa kaikki on tasoitettu, sekä muodit, intohimot, toimet että huvitukset, kaikki on punnittu, tutkisteltu, arvosteltu, kaikille on määrätty rajansa. Minkätähden yksi poikkeaisi ulkonaisesti tästä yleisestä järjestyksestä? Luuletko sinä tosiaankin, että minä olen tunnoton, etten tunnusta rakkautta? Rakkaus on — ihana tunne: ei löydy mitään pyhempää kahden sydämmen liittoa, tahi ystävyys, esimerkiksi… Minä olen sisällisesti vakuutettu, että tunne täytyy olla pysyväinen, ikuinen…
Aleksander rupesi nauramaan.
— Mitä sinä naurat? kysyi Piotr Ivanitsh.
— Oudosti, oudosti puhutte, setä. Ehkä suvaitsette sikarin?
Poltetaan: Te voitte jatkaa puhumista ja minä kuuntelen.
— Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa.?
— Ei mikään. Ajattelitte pettää minua! Kutsuitte minua kuitenkin erään kerran viisaanpuoleiseksi mieheksi! Te tahdotte leikkiä kanssani, ikäänkuin minkä kanssa — se on loukkaavaa! En suinkaan minä koko ikääni voi olla nuorukainen. Täytyyhän tämän läpikäymäni koulun kelvata jonnekin. Kuinka Te olette ruvennut puhumaan! Niinkuin minulla ei olisi silmiä päässä. Te matkaansaitte konstitempun, mutta minäpä vaan katselin hymyillen sitä.
En ryhtynyt omaan asiaan, ajatteli Piotr Ivanitsh, täytyy lähettää hänet vaimoni luo.
— Tule meille käymään, sanoi hän, vaimoni tahtoisi niin mielellään kohdata sinua.