Kuinka onnellinen hän oli ollut aikanaan tässä kamarissa! Hän ei ollut silloin yksin: hänen läheisyydessään oleskeli ihana haamu ja valaisi häntä päivällä huolellisen työn ääressä, yöllä taas valvoi hänen päänaluisen yllä. Silloin asuivat siellä unelmat hänen kanssaan, tulevaisuus oli verhottu sumulla, mutta ei raskaalla räntäsäätä ennustavalla, vaan aamusumulla, joka peittää kirkkaan ruskon. Tämän sumun takana piili jotain, luultavasti — onni… Mutta nyt? Ei ainoastaan hänen kamarinsa, vaan koko maailma tuli hänelle tyhjäksi ja siinä samassa kylmyys, kaiho…
Tarkastellen elämää, kysellen sydämmeltään ja ymmärrykseltään, huomasi hän kauhistuksekseen, ettei sinne eikä tänne jäänyt ainoatakaan ruusunpunaista toivoa: Kaikki oli jäänyt taapäin; sumu haihtui; hänen eteensä leveni kuin erämaa, paljas todellisuus. Jumalani! Mikä silmänkantamaton väli! Mikä ikävä, iloton näky! Mennyt oli kadotettu, tulevaisuus turmeltu, onnea ei enää olemassa! Kaikki oli vaan narrinkuva mutta elää täytyi sittenkin!
Mitä hän oikeastaan tahtoi, sitä hän ei tiennyt itsekään; mutta paljon oli, jota hän ei tahtonut!
Hänen päänsä oli ikäänkuin sumuun peitetty. Hän ei maannut, vaan näytti kuin hän olisi ollut unohduksissa. Loppumattomana juovana kiertelivät raskaat ajatukset hänen päässään. Hän ajatteli:
"Mikä voisi häntä viehättää? Hurmaavia toiveita, suruttomuutta — ei ole! Hän tiesi kaikki mitä oli edessä. Arvo, kunniantiellä eteenpäin pyrkiminen? Mitä hän niistä? Maksaako vaivaa ruveta kahtakymmentä, kolmeakymmentä vuotta varten ponnistelemaan kuin kala jäätä vasten? Lämmittääkö se sitten sydäntä? Tuntuuko sielulle keveältä, jos jotkut ihmiset kumartavat sinulle syvään, mutta ajattelevat ehkä kuitenkin itsekseen: 'piru vieköön sinut!'"
"Rakkaus? Kas, se vielä! Hän osaa sen jo ulkoapäin ja sitäpaitsi hän on menettänyt jo rakastamislahjat. Mutta kohtelias muisti muistutti hänelle Nadinkaa, vaan ei viatonta suorasydämmistä Nadinkaa — sitä se ei koskaan muistuttanut — vaan välttämättömästi petturi — Nadinkaa, puiden, käytävien, kukkaisten ympäröimänä, ja kaikkien keskellä tämä käärmeen sikiö, hänelle tunnetulla hymyllä, ihastuksen ja häpeän punalla… kaikki tämä oli toista, eikä häntä varten!"… Vaikeroiden painoi hän sydäntänsä.
"Ystävyys", ajatteli hän, "se on toinen hulluus. Kaikki on tuttua, ei ole mitään uutta, vanha vanhassa pysyy, mutta elä kuitenkin!"
Hän ei uskonut ketään, eikä mihinkään, ei unohtunut nautinnoissa; nautti sitä, niinkuin ihminen, joka syö halutta jotain herkkuruokaa, kylmästi, tietäen, että sen jälkeen tulee ikävyyttä, että sielun tyhjyyttä ei voi millään täyttää. Turvautua tunteesen — se pettää, saattaa sielun liikutukseen ja lisää vielä muutamia haavoja. Katsellessaan ihmisiä, jotka olivat rakkauden hurmeessa, jotka eivät riemusta muistaneet itseään, hymyili hän ivallisesti ja ajatteli: "malttakaa, kyllä tulette vielä järkiinne; ensimmäisten ilojen perästä alkaa mustasukkaisuus, sopimuksen kohtauksia, kyyneleitä. Yhdessä eläessänne kyllästytätte toisianne hirmuisesti, mutta jos syyn arvaatte — itkette. Kun yhdytte taas — sitte on vielä pahempi. Tulette hulluiksi! Lakkaamatta riitelette, olette toisillenne vihoissa, mustasukkaiset, sitten lepytte, uudestaan riitaantuaksenne; tämä on heillä olevinaan rakkautta, luottamusta! Mutta kaikki nimittävät itsepäisesti yht'aikaa, vaahtohuulilla ja epätoivon kyyneleetkin silmissä, sitä onneksi! Mutta teidän ystävyytenne… heitä luu, mitä koirasi tekevät!"
Toivoa hän pelkäsi, tietäen että useimmiten, toivottuun kohtaan pyrkiessä, kohtalo tempasee onnen käsistä ja tuo esille aivan toista, mitä mieli ei ollenkaan tee — jotain jonnin joutavaa; mutta jos viimeinkin antaa toivotun asian niin se kiusaa ihmistä, heikontaa, alentaa oman itsensä silmissä ja heittää sitten, niinkuin heitetään koiralle jotain, kun sitä ensin on pakoitettu ryömimään makupalan luo, katselemaan sitä, pitelemään kuonolla, piehtaroimaan pölyssä, seisomaan takajaloilla ja sitten — on loppu!
Häntä peloitti sekä hetkinen onnenvirta että onnettomuus elämässä. Iloa hän ei voinut ennustaa itselleen, ainoastaan surua on välttämättömästi edessä, siitä ei pakoon päästä: kaikkien täytyy antautua yleisen säännön alle; kaikille, niin tuntui hänestä, on määrätty tasainen osa niin onnea kuin onnettomuuttakin. Hänen onnensa oli loppunut, ja millainen onni? Mielikuvitusta, valhetta. Murhe ainoastaan on realistillinen, mutta se on edessä. Siellä on sekä tauteja, vanhuutta ja kaikenlaisia häviöitä, kenties, puutettakin… Kaikki nämät ovat kohtalon iskuja, niinkuin maalais-täti sanoo, jotka odottavat häntä; mutta mitkä ilot odottavat? Suuri runollinen taipumus on pettänyt, hänelle turkutetaan raskasta taakkaa ja nimittävät sitä velvollisuudeksi! Jäljellä on ainoastaan surkuteltavat edut — rahat, mukavuus ja arvonimet… Olkoot Jumalan nimessä! Oi miten surullista on elämä; käsittää millainen se on, eikä kuitenkaan käsittää, mitä varten se on.