Sillä tavalla oli hän synkällä mielellä, eikä nähnyt missään ulospääsöä näistä epäilysten syvänteistä. Kokemukset turhanpäiten vanuttivat hänet, mutta eivät lisänneet elämälle terveyttä eivätkä puhdistaneet sen ilmaa, eivätkä antaneet valoa. Hän ei tiennyt mitä piti tehdä; hän väänteli itseään kyljeltä kyljelle sohvalla, alkoi tutkia mielessään tuttavuuksiaan — siitä hän suri vielä enemmän. Yhdellä on mainio paikka, sillä on kuuluisuutta, mainetta, on hyvä esimies; toinen varustautunut perhe-elämällä ja pitää hiljaisen elämän suuremmassa arvossa kun kaikki maailman hyörimis-edut, hän ei kadehtinut ketään, ei toivonut mitään; kolmas… mutta mitä niistä? Kaikki, kaikki ovat perustaneet elämänsä hyvälle kannalle ja kulkevat selkeätä, varmaa tietään. "Minä yksin… mutta mikä minä oikeastaan olen?"
Tässä hän alkoi ottaa itsestään selkoa: voisiko hän olla esimiehenä, tahi jonkin ratsukunnan päällikkönä? Voiko hän nauttia perhe-elämästä? Hän huomasi, ettei ensimmäinen, toinen eikä kolmas häntä tyydyttänyt. Joku pahahenki liikkui hänessä ja kuiskasi yhä hänelle, että tämä on liian huonoa hänelle, että hänen pitää kiitää ylemmäs… mutta missä ja kuinka, sitä hän ei voinut päättää. Kirjallisuusalalla hän oli erehtynyt. Mitä piti tehdä, miten alkaa? kysyi hän itseltään, eikä tiennyt, mitä siihen vastata. Mutta harmi kalvoi häntä! vaikkapa kenties esimieheksi tahi ratsuväen päälliköksi — mutta ei: aika on kulunut ja olisi aloittaminen aapisesta asti.
Epätoivo pusersi hänen silmistään kyyneleitä, — kiukun, kateuden, pahansuonnin kyyneleitä kaikkia kohtaan, mitä tuskallisimpia kyyneleitä. Hän katui katkerasti, ettei ollut totellut äitiään, vaan karannut yksinäisydestä pois.
"Mamma aavisti sydämmessään kaukaisen surun", ajatteli hän, "siellä nämät rauhattomat puuskat makaisivat herättämättömässä unessa; siellä ei olisi tämän hajanaisen elämän myrskyistä kiertelemistä. Sen ohessa olisivat löytäneet minut sieltäkin ihmiselliset tunteet ja intohimot: itserakkaus, ylpeys, kunnianhimo — kaikki olisivat pienemmässä määrässä koskettaneet sydäntäni meidän maakunnan ahtaitten rajojen sisällä — ja kaikki olisi tullut tyydytetyksi. Olisin ollut ensimmäinen maakunnassa! Niin! ehdottomasti. Taivaallisen tulen jumalallinen leimu, joka palaa kaikissa vähemmin tahi enemmin, olisi leimahtanut minussa, huomaamattani olisi se leimahtanut siellä minussa ja olisi pian sammunut työttömässä elämässä tahi olisi syttynyt vilpittömyydellä vaimoa ja lapsia kohtaan. Olemiseni ei olisi myrkytetty. Minä kävisin kutsumukseni läpi ylpeästi; elämäni tie olisi rauhallinen, se tuntuisi minusta yksinkertaiselta ja selkeältä, elämä olisi silloin voimieni mukaista, minä kestäisin taistelon sen kanssa… Mutta rakkaus? Se kukoistaisi muhkeana kukkaisena ja täyttäisi elämäni. Sofia rakastaisi siellä hiljaisuudessa. En olisi kadottanut luottamustani mistään, poimisin ruusuja, en tietäisi okaista, en tarvitsisi kokea mustasukkaisuuttakaan, kilpakosijani puutteesta! Mikä minua veti niin voimakkaasti ja sokeasti kaukaisuuteen, sumuun, säännöttömään ja tietämättömään taisteloon kohtalon kanssa? Kuinka hyvin minä ymmärsin silloin elämän ja ihmiset! Samalla tavalla ymmärtäisin niitä vielä nytkin, käsittämättä mitään. Minä odotin silloin paljon elämältä, ja tarkastamatta sitä tarkemmin, odottaisin siellä siltä vieläkin jotain. Mitenkä monta aarretta minä löysin sydämmessäni: mihin ne ovat joutuneet? Minä olen antanut niiden mennä vaihtokaupalla pitkin maailmaa, minä annoin avosydämmisyyteni, ensimmäisen pyhän lempeni — ja mitä olen saanut? Katkerasti on ihastukseni haihtunut, sain tietää, että kaikki on petosta, kaikki haihtuvaa, ettei voi luottaa itseensä eikä muihin — rupesin pelkäämään sekä muita että itseäni… Minä en voinut tämän elämän tutkistelemien keskellä hyväksyä elämän vähäpätöisyyksiä ja tyytyä niihin, niinkuin setä ja monet muut… Ja nyt!…"
Nyt toivoi hän ainoastaan yhtä: unohtaa menneen ja rauhallisena antaa sielunsa nukahtaa. Hän kylmeni yhä enemmän ja enemmän elämälle ja katseli kaikkea unisin silmin. Ihmistulvassa ja seurojen kuhinassa oli hänestä ikävää, pakeni niitä, mutta ikävä tuli hänen kanssaan.
Hän ihmetteli miten ihmiset voivat huvitella, yhä toimia jotain ja jokapäivä mieltyä uusiin mielihaluihin. Hänestä tuntui kummalliselta, etteivät ihmiset käy unisina, niinkuin hän, eivätkä itke; sen sijaan että puhuisivat rakkauden vaivoista ja tuskista, jos puhuivatkin, niin puhuvat vaivasta jaloissa tahi muissa paikoissa, reumatismista tahi vatsataudista. Ainoastaan ruumis saattaa heille huolta, sielusta ei ole väliä! "Tyhjät, halpamaiset ihmiset, luontokappaleen kaltaiset!" ajatteli hän. Mutta välistä vaipui hän syviin mietteisiin. "Niitä on niin paljon, noita halpamaisia ihmisiä", puhui hän itselleen hieman rauhattomana, "mutta minä olen yksin: ovatko he… tosiaan tyhjiä… väärässä…ja minä?"
Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisihan itse melkein syyllinen ja hän tuli siitä vielä onnettomammaksi.
Vanhojen tuttavien kanssa lopetti hän kanssakäymisen; uuden henkilön läheneminen vaikutti häneen niin että kylmät väreet juoksivat ruumiissa. Keskusteltuaan sedän kanssa vaipui hän vielä syvemmin haluttomuuden uneen: hänen sielunsa vaipui kokonaan unenhorrokseen. Hän antautui epäjumalan kaltaiselle välinpitämättömyydelle, oli laiskana, pakeni itsepintaisesti kaikkea, mikä vaan muistutti sivistynyttä maailmaa.
"Sama miten elää, kunhan vaan elää loppuun", sanoi hän, "jokaisella on vapaus käsittää elämää niinkuin tahtoo; sittenkuin kuolee…"
Hän haki keskustelua ilkeäin ja pahatapaisten ja kovasydämmisten ihmisten kanssa, kevensi sydäntään kuunnellessaan ilkeätä pilkantekoa kohtalosta; tahi hän vietti aikaansa senlaisten ihmisten kanssa, jotka eivät olleet hänen vertaisiaan ei järjen eikä kasvatuksen puolesta, useimmiten ukko Kostjakowin kanssa, jonka myöskin Sajeshalow tahtoi saattaa Piotr Ivanitshin tuttavuuteen.