Kostjakow asui Hiekoilla ja kävi omalla kadullaan lakeerattu hattu päässä ja puettuna halattiin, joka oli vyötäiseltä sidottu nenäliinalla. Hänellä oli kyökkipiika, jonka kanssa hän iltasilla pelasi omaavalttia. Jos sattui tulemaan missä tulipalo, tuli hän ensimmäiseksi ja läksi viimeiseksi. Kulkiessaan kirkon ohitse, jossa sattui olemaan ruumis, mille pidettiin kuolinmessua, tunki hän ihmistulvan lävitse katsomaan ruumista kasvoihin ja meni saattamaan sitä sitten kirkkomaalle. Ylipäänsä oli hän kaikkein seremonien suuri ihailija sekä surullisten että iloisten; rakasti olla läsnä erinomaisissa tapauksissa, nimittäin: tappeluissa, onnettomissa kuoleman tapauksissa, kattojen sisäänputoomisissa j.n.e., luki myöskin erinomaisella nautinnolla sanomalehdistä tämänkaltaisia tapahtumia. Paitsi niitä luki hän myös lääkärin kirjoja, "senvuoksi", sanoi hän, "että tietäisi mitä on ihmisessä." Talvella pelasi Aleksander hänen kanssaan napulipeliä, mutta kesällä kävi hän kaupungin ulkopuolella hänen kanssaan onkimassa. Ukko puheli sitä ja tätä. Kun he menivät pellolle niin hän puhui viljasta ja kylvämisestä; pitkin rantoja käydessä — kalasta, laivankulusta; kaduilla teki hän muistutuksia taloista, rakennuksista, aineista ja sisääntuloista… ei mistään henkisistä asioista.
Aleksander koetti myöskin puolestaan kuolettaa itsessään henkisen alun, niinkuin eräkkäät koettavat ruumiin kuolettamista. Virastossa oli hän vähäpuheinen, kohdatessaan tuttavia erosi hän niistä parilla kolmella sanalla, ei sanonut olevan aikaa ja kiirehti pois. Sen sijaan kohtasi hän joka päivä ystäväänsä Kostjakowia. Väliin istui ukko koko päivän hänen luonaan, väliin kutsui Adujewia luokseen syömään kaalia. Hän opetti Aleksanderin laittamaan likonestettä, keittämään silliä sekä rääsyjä, Sitten he läksivät jonnekin naapuripitäjään — pellolle. Kostjakowilla oli jokapaikassa paljon tuttavia. Talonpoikain kanssa keskusteli hän niiden olemisesta ja elämisestä, akkojen kanssa laski hän leikkiä — hän oli toisinaan pilkkakirves niinkuin Sajeshalow oli hänet esittänytkin. Aleksander antoi hänelle täyden vallan puhua, mutta itse hän kuunteli suuremmaksi osaksi.
Hän tunsi jo että hyljätyn maailman mietteet harvemmin häntä haeskelivat, pyörien päässä hitaammin ja kun hän ei nähnyt ympäröivissä torjumista eikä vastustelemista, niin ne eivät päässeet kielelle saakka, ja kuolivat syntymättöminä.
Hänen sielunsa oli kummallinen ja tyhjä, niinkuin kuihtuneessa puutarhassa. Ei ollut enää pitkää aikaa täydellisen kangistumisen tilaan. Vielä muutama kuukausi niin — hyvästi! Mutta kas mitä tapahtuikaan.
Kerran Aleksander oli Kostjakowin kanssa onkimassa. Kostjakow oli puettu halattiin ja nahkatakkiin. Hän oli laittanut rannalle onkilauman muutamista erisuuruisista ongista, siellä oli pohja- ja koukkuonkia, jotka olivat kulkusilla ja kelloilla varustettuja. Hän poltti lyhkäistä piippua ja katseli, tuskin uskaltaen räpäyttää silmää, tätä onkipatteria, niiden joukossa Adujewinkin onkea, sentähden että Aleksander seisoi, pää puun nojassa ja katseli toiselle puolelle. Kauan seisoivat he sillä tavoin äänettöminä.
— Katsokaa Aleksander Feodoritsh, Teidän onkeanne syö! kuiskasi äkkiä Kostjakow.
Adujew katsoi veteen ja kääntyi taas.
— Teistä näytti siltä, vesi väräjää vaan, sanoi Aleksander.
— Katsokaa, katsokaa! huusi Kostjakow, syö, jumaliste syö! ai, ai!
Vetäkää, vetäkää! Pitäkää kiinni!
Todellakin korkki sukelti veteen, siima seurasi nopeasti sitä, siiman perästä tuli esiin pensaasta vapakin. Aleksander tempasi kiinni vapaa ja sitten siimaa.