Panettelija ja käärme.

Turha sana silloin sanotaan, kun hoetaan, ettei muka pirut tunne oikeutta ollenkaan. Että hekin sitä joskus noudattavat — sitä esimerkit osoittavat. Niinpä sattui kerran helvetissä, hornan syvimmissä syvyyksissä, että panettelija ja käärme keskenään juhlakulkueessa käydessään riitelivät: väittelivät — kumpi heistä oisi kunnoltaan arvokkaampi eellä astumaan. Helvetissä, tietysti, se voittaa, joka osannut on teoillansa enin vahingoittaa. Siispä, muistuttaakseen suurta pahuuttansa, kieltään käärmehelle näyttää juoruaja; käärme taasen, monen kuolettaja, esiin työntää myrkkyhampahansa, sihisee ja noituu, että: "Väittehettä pahuudess' ei vertaistani löydy toista", ponnistaa ja mataa edelleen, panettelijan jo jättää jälelleen. Mutta Belsebub ei kärsi moista: parjaajalle apuun ehättää ja käärmeen kulussansa pidättää. Virkkaa tälle: "Tosin ansios on sullakin, hänen ansionsa suuremmat on kuitenkin: olet häijy kyllä, olet myrkyllinen, mutta — läheltä sä vain oot vaarallinen; syyttömänkin — se on hyvä! — tapat etkä säästä, mutta myrkyttää et voi sä matkan päästä kuten juorukello kielellään: siltä suojella ei kukaan itseään voi mitenkään: maiden, jopa merienkin taa se vaikuttaa. Siispä, ken on sua tuhoisampi — hän on myöskin sua arvokkaampi eellä astumaan: matele sä takanansa vaan!" Niistä ajoista on hiiden kattilassa kielikellot enin kunniassa.

Aasi.

Jupiter kun maata asumaan
laittoi luontokappalehet kaikenlaiset,
silloin myöskin aasi luotiin maailmaan.
Tahallaanko niin, vai puuhat moninaiset
siihen kiireisehen aikahan
liekkö vaikuttaneet, mutta ihmeheksi
hallitsija pilvien ja taivahan
aasin muovasi vain kissan kokoiseksi.
Joukossa ei sitä huomattukaan,
vaikka ylpeämpi lie kuin eläimistä kukaan.
Haluttaisi kovin mahtaella —
mutta millä? Pieni kun on ko'oltansa,
rohkene ei suurten piiriin tungeskella.
Siksi kääntyykin hän harmissansa
Jupiterin puolehen ja alkaa rukoella,
että armon saisi,
että Zeus nyt hänet suurentaisi.
"Kuinka voi", hän sanoo, "tätä sietää?
Leijonat ja norsut, karhut kaikkialla
mainehessa ovat maailmalla,
suuret sekä pienet niistä tietää:
puhe onkin heistä vain ja heistä,
mutta mainita ei mitään missään meistä.
Ko'on jos mä saisin vasikankin —
voittaisin mä mainehessa norsun, leijonankin:
meistäkin, mä tiedän, puhuttaisiin silloin."
Tätä vatkuttaen aamuin, illoin,
aasi Zeuksen niin kyllästytti,
että vihdoin, jälkeen pitkän vastustuksen,
Zeus jo täytti aasin rukouksen:
hänet uudestansa luoda pyörähytti.
Aasista näin syntyi raavas suurenlainen.
Ja kun äänensäkin on niin petomainen,
tämä pitkäkorva ilmestyessään
pelästytti koko metsän järjestään.
"Mikähän tuo peto lienee lajiaan?
Lienee hampaat sillä? Kynnet? Liekkö sarviakin?"
Ja aasista nyt vain on puhettakin.
Vaan kuinka kävi? Kulunut ei vuottakaan,
kun kaikki oikein oppi aasin tuntemaan…
tähän päättyykin nyt tämä kasku.
Aasin tyhmyydestä tehtiin sananlasku,
ja tiettyhän on yleisesti, että —
aasilla nyt vedätetään vettä.

Saada mainetta, on hyvä kyllä,
mutta yksin kunto vain sen pitää yllä.

Hauki.

Oikeuteen tuli kanteluita, että
lammessa on elo mahdoton
kun hauki siellä isäntänä on.
Vastaväittehettä —
perää niissä olikin, ja kymmeniä
saapui raskahia syytöksiä.
Mitäs muuta: hauki käräjiin!
Ja valtavassa
haapa-altahassa
— kuten arvollensa sopikin —
vastaaja nyt oikeuden eteen tuotihin.
Tuomareita tarvinnut ei kaukaa haeskella:
niitä paimennettiin lähilaitumilla;
arkistosta löydät niiden nimetkin:
pari aasia ja samoin kaksi
pukkia ja vanha hevos-kaakki.
Jutun tärkeyteen nähden kettu-raakki
pantiin oikeuden valvojaksi,
— taikka miksi
sitä sanotaankaan — prokuraattoriksi.
Että hauki oli ketun kalanhankkija —
siitä huhueltiin aina vähän,
mutta — se ei kuulu tähän.
Eikä tuomareihin lain se vaikuta,
hauen töitä tällä kertaa ainakaan
mukava ei ollut käydä puoltamaan.
Siispä ehdotettiin, että syyllinen
muille uhaksi ja pelokkeeksi,
pahain aikomusten esteheksi,
tuomittava oli hirtehen.
Nyt, kun tuomiota viel' ei oltu julistettu,
nousee kettu.
"Korkee oikeus! Mä esittäisin", —
lausuvi hän katsein miettiväisin, —
"että lurjukselle
moiselle kuin hauki, paatuneelle,
kovempikin kuolo julistettaisiin,
hirmuisin ja vaikein:
että hänet jokeen hukutettaisiin."
"Se on oikein!" —
tuomarit nyt siihen huusivat:
tuomionsa heti muuttivat,
ja niin —
hauki herja jokeen heitettiin!

Orava.

Orava kun oli leijonalla
palvelijana, niin kovin sanotaan
jalopeuran mieltynehen oravaan.
Ja — olla suosiossa kuninkaalla —
se on jotakin!
Siksi palkintokin parahin
oravalle luvattu on suurenlainen:
pähkinöitä kuorma kokonainen.
Luvattuna — se on kyllä totta;
mutta päivät menee menojaan,
eikä palkintoa kuulukaan.
Useinkin jo orava saa ravinnotta,
nälkäisenä tehdä hyppyjänsä,
huvitella isäntäänsä silmät kyynelissä
samalla kun sukunsa ja ystävänsä
vapahana tuolla keinuavat,
huoletonna pähkinöitä nakertavat
puissa lehtevissä.
Hänellekin lähellä ne oisi
kun vain ottamahan päästä voisi,
mutta — sitä älä ajattelekaan:
jospa juuri silloin virkaan kutsutaan!
Kuluu toki päivä pilvessäkin.
Niinpä hänelläkin:
vanhaksi jo alkaa ukko käydä.
Leijonakin ikävystyi, eikä näytä
välittävän hänestä, ja niin —
ero heitukalle annettiin.
Totta: hälle kuorma — lupauksen mukaan —
lähetettiin pähkinöitä parahia,
parempia kuin lie nähnyt kukaan:
suuria ja toinen toistaan kauniimpia;
vaan — nyt sama on jos niitä enää saikaan,
kun ei hampahia ole pitkään aikaan.

Peili ja marakatti.