Ennen — liekö totta? — sanotaan
löytyi tuomareita, jotka toimessaan
tunnettihin perin viisahiksi,
kun viisaan miehen saivat kirjuriksi…
Säkki.
Lattialla porstuassa,
nurkassaan,
venyi tyhjä säkki pölyisenä;
niinkin, että oli kenkäin pyyhkimenä,
sattui toisinansa. Vaan ei aikaakaan,
niin säkki pääsee toiseen asemaan:
kultarahoista näät paisuu pullollensa,
saapi raudoitetun lippaan verhoksensa!
Isäntä nyt itse sitä suojelee
ja varjelee,
ettei tuulonenkaan koskettaisi,
kärpänenkään sille istuutua saisi.
Ja vielä: säkki uutta
saa paljon tuttavuutta:
talohon jos saapuu vieras milloin,
puhe säkkihin jo kohta kääntyy silloin;
kuka vierehensä istahtaa,
sitä hyväellen taputtaa.
Entä joskus, säkki kun on aukinainen —
millä ilmehellä sitä katsellaankin vainen…
Nähden että hänestä nyt kaikki pitää,
alkoi ylpeyskin säkissä jo itää;
hän viisastellen
ja kinastellen
kaikkia on kärkäs arvostelemaan:
ken on kelvoton,
kuka tyhmä on,
toimissansa taitamaton kokonaan.
Kaikki kuulevatkin häntä avosuin,
vaikka valhetta hän laskettaisi kuin
olkiköyttä.
Mutta — vika tuo jo vanhastaan
tunnetaan:
mitä kultasäkki latelee —
kaikki sitä ihmetellen kuuntelee
kuin totta täyttä.
Entä — kauvankohan säkki kulki kuuluisena
ja viisahana?
Pitkältäkö kesti imartelijoita?
— Kunnes kesti kultakolikoita!
Sitten — niin
nurkkahan se jälleen heitettiin.
Loukata en tahdo tällä tarinalla;
mutta — monta moista säkkiä on noissa
keinottelijoissa,
jotka äsken vielä vaappui aliportahalla;
taikka pelureissa oveloissa,
joilla harvoin rupla löytyi taskussaan,
mutta rikastuivat syntirahoillaan;
joille kreivit vain ja paronit nyt parahia
ovat tuttavia;
jotka peliveikkoja on ylimysten kanssa,
vaikka äsken heidän etuhuoneessansa
eivät uskaltaneet istuutua…
miljoona — se poika vaan
on kerrassaan!
Älkää toki, ystävät, noin ylvästelkö!
sanonko mä toden teille hiljakseen?
Estä Herra: vaan jos köyhyyteen
joutuisitte joskus uudestaan —
teitä, kuten säkkiäkin kohdellaan.
Kaksi tynnyriä.
Matkustipa kaksi tynnyriä:
toinen täytenään,
toinen tyhjillään.
Ensimäinen ilman kiirehiä,
melutta ja käyden kulkee eteenpäin;
toinen juoksujalkaa lennättäin,
kolisten ja paukkuen, ja korkealle
pölypilvi nousee taivahalle.
Ihmiset jo kaukaa, jymyn kuullessaan,
syrjään poikkeavat peloissaan,
luullen sieltä tulevaksi kumminkin
enemmän kuin — tyhjän tynnyrin!
Harvoin on sen töillä mitään merkitystä,
joka aina laulaa omaa ylistystä;
suuri mies — hän huutamatta,
miettii synnyt syvät, pauhinatta:
itse etsimättä kiitostaan —
työnsä julistavat hänen mainettaan.
Demjanin kalakeitto.
"Rakas naapurini herttainen,
pyydän nöyrimmästi: ole hyvä, syö nyt!"
"Hyvä ystävä, jo kyllin olen syönyt."
"Mitä vielä! Lisää lautanen;
soppa, tottakin, on oivallista!"
"Kolme annosta jo sain." — "Oh, mitä laskemista;
ruokahalua kun ompi vaan,
eipä lisä silloin haitakaan:
lopetapas! Katsos — liemi rasvainen
on kuin merenkulta, keltainen.
Nautiskele, naapur' armahani:
otas lahnaa, lohta — herkkuani!
Lusikkainen vielä! Eukko, tarjoahan toki!"
Täten yhä hoki
Demjan-naapuri, ja Fokki naapurusta
kestitsi ja syömään kehoitteli,
suomatta ees hetken huojennusta.
Vaikka Fok jo kovin hikoeli —
kupposen hän ottaa vielä kuitenkin,
ponnistaen voimin viimeisin
ja syöden kaikki. — "Oikein, semmoisia
minä rakastan, en kursastelevia;
mutta — hiukan vielä, herttaiseni!"
Silloin Fokki epätoivoissansa
— joskin kalakeitto oli mieliruokiansa —
temmaten nuttunsa,
vyönsä ja hattunsa
juoksi päätä pahkaa kotiaan,
eikä Demjanille enää astu jalallaan.
Kirjailija! Kuinka onnellinen oletkaan
lahjan välittömän omistaessasi;
vaan jos vaieta et osaa aikanaan,
etkä korvia sä säästä kuulijasi —
heistä proosasi ja runos parahin
äitelämmät Demjan-ukon soppaakin.