"Kuomaseni, mihin moinen kiire, kun et edes 'hyvää päivää' ehdi sanomahan, sivu juostessasi?" — kysyy Musti kettu-kuomaltansa. — "Päivää, kuomakulta", vastaa kettu; "ystäväni: mua viatonta lahjain otosta nyt syytetään. Olin kanatarhan tuomarina, kuten tiedät. Siinä yöt ja päivät puuhaelin raukka rauhatonna, saamatta ees lepoa tai ruokaa — nyt sain palkakseni matkapassin. Syyttä kärsin, kaikk' on parjausta! Aatteles: ken jäisi syyttömäksi, panetuksia jos uskottaisi? Lahjuksia! Olenko mä hullu! Taikka — minä vetoan nyt sinuun — oletko sä nähnyt minun koskaan tähän suureen syntiin syylliseksi? Ajattele, muistelehan tarkoin." "Enhän minä… mutta, kuoma… kyllä turpasi ol' usein höyhenissä…"

Monikin se huutelee ja huokaa viime rovon ruokaan pannehensa; jopa kaupunkikin tietää, että ei oo itsellään, ei vaimollansa mitään; mutta kuluu hetki aikaa, katsot — tilan ostaa, laittaa talon, elää kaikin puolin rehevästi. Tiedetä ei: miten, mistä, missä — kuono kuitenkin on höyhenissä!

Talonpoika ja kuolema.

Paukkuvalla talvipakkasella
puuttehen ja vaivan näännyttämä
ukko, ähkyen ja hitahasti
kömpi pirttihinsä savuisehen,
taakka tuulen kaatamia puita,
joita koonnut oli, selässänsä.
Kantoi, kantoi uupumukseen asti;
vihdoin seisahtui ja raskahasti
huoahtaen
taakan olaltansa maahan laski,
sille istahtaen.
Elon nurjuus tulee mielehensä,
ja hän lausuu siinä itseksensä:
"Kuinka köyhä olenkin, o Jumalani!
kaiken puuttehessa aivan; huolenani
ovat ei vain vaimo sekä lapset:
siinä verot, päivätyöt ja henkirahat,
siinä huolet muut; oih, ajat ovat pahat:
ihmekös, jos harmaantuukin hapset…
liekö maailmassa ollut vaan
mulla ilon päivää ainoatakaan!"
Valitellen näin ja syyttäin sallimata
haastoi mies ja kutsui kuolemata.
Kaukana se meist' ei olekaan:
se on takanamme — kutsuttamme;
surma ilmestyikin tuossa tuokiossa.
"Ken se täällä apuani anoo?
Miksi kutsuit mua, ukko?" — sanoo.
Ukko, surman villin ryhdin nähtyänsä,
tuskin ääntää jaksoi pelästyksissänsä:
"Kutsuin — tuota — jos et vihastune — sua,
että mua
tässä jonkun verran avustaisit —
kantamusta olalleni kohottaisit…"

Tämä satu meille osoittaa, että elämä jos onkin vaikeaa — kuolla sittenkin on vaikeampi.

Marakatti ja silmälasit.

Marakatti, tullen korkeahan ikään,
alkoi heikontua näkimiltä;
mutta saipa kuulla ihmisiltä
ettei tämä ole vika eikä mikään,
että siihen löytyy keino luotettava:
on vain silmälasit hankittava.
Niitä ostaakin hän puolen tusinaa.
Puuhaelee lasinensa niin ja näin:
milloin kiireellensä asettaa,
milloin hännälleen ne alentaa,
niitä kiertelee ja käänneksii,
milloin nuuskii, milloin nuoleksii —
lasit eivät auta kuinkaan päin.
"Hyi, joutavia!" — sanoo, "sekin hölmö
joka luottaa ihmisien neuvohon,
uskomalla heidän tarujansa:
silmälasijuttukin on valheitansa;
apua ei niistä ole kerrassaan
ei hiuksen vertaakaan!"
Siinä suruissaan ja harmissansa
kivehen hän lasit linkoaa
että sirpalehet singahtaa.

Niinhän ihmistenkin laita usein on
keksintö jos kuinka hyödyllinen,
tarkoitukseensa ois täydellinen —
monesta se kuitenkin on arvoton
vain siksi, ettei kukaan älyä
sen rakennetta ja sen hyötyä.

Oraakkeli.

Puinen jumala ol' ennen — samapa se missä
maineen saavuttanut ennustuksillaan
ja sangen sattuvilla neuvoillaan.
Sikspä seisoikin se temppelissä
puettuna arvo-pukineihin,
hopea- ja kultakoristeihin,
ympärillään uhrit, rukoukset,
hartaat pyhän savun suitsutukset.
Siihen sokeasti uskotaan
ja luotetaan,
kun yht'äkkiä — nyt mitä ihmehiä? —
oraakkeli laskettelee tyhmyyksiä!
Alkoi vastaella vajavasti,
väärin, jopa sopimattomasti:
ken vain tulee, jotain tiedustelee,
oraakkeli minkä vastaa, valehtelee…
Mik' on ennuslahjat hältä vienyt —
ei kukaan tiennyt!
Vihdoin toki asiasta selvittiin
kun huomattiin,
kuva ontoks: siihen piilivätkin
uhripapit vastailemaan maallikoille,
ja antoivatkin noille —
jos sattui viisas pappi — viisaat vastaukset,
tyhmä — tyhmät myöskin ennustukset.
Oraakkeli — vaikkei tiennyt kukaan —
tyhmä oli taikka viisas — papin mukaan.