Niin on laita monen rikkaan täällä:
johonkuhun kelpaa vasta paarein päällä.
Kivi ja mato.
"Ropisipas, mokomakin, rehenteli!"
sateen jälkeen pellon kivi morkkaeli,
"Ja katsos, minkä ilon toi se, mukamas!
Kuten rakkahinta vierasta, niin sitä
odotettiin tulevaksi, mutta mitä
toimitti nyt mokomakin tulokas?
Viipyi täällä vaan
pari tuntia hän kaikkiaan!
Entä minä! Kertaakaan en koko aikanani
poistunut mä, enkä poistu paikaltani
kunnes heitetään:
aina hiljaisena, rauhaisana,
kainona ja vaatimattomana;
mutta kiitosta en kuule keltäkään.
Suotta maailmaa ei moititakaan:
en näe oikeutta siellä rahtuakaan!"
"Jo pidä tyhmä suusi!"
nyt mato hälle huusi,
"tämä sade vaikka lyhyt olikin,
se kuitenkin
poudan näännyttämän viljan kasti
runsahasti;
virkistytti puut ja ruohot maan
sekä viljelijän toivossaan;
mutta sinä täällä olet kiusana,
vastuksena vain ja vaivana."
Joku kehuu kymmenillä virkavuosillansa;
pieni kunnia,
jos hyötyä ei liene toimistansa.
Jänis metsästämässä.
Suurilukuisella joukollansa
pedot kerran karhun saartoivat,
tappoivat,
ja jakavat nyt saalistansa,
ottaen ken mitä saapi.
Jaolle myös jänö kiiruhtaa
ja karhun korvaan kiinni tarrajaapi.
"Katsos pupua!" — nyt huudetaan: "sä saavuit mistä?
ethän ollut jahdissakaan sinä?"
"Nyt on kummat! Kukas, jos en minä",
sanoi jänis, "metsän syvyyksistä
karhun karkoitti ja ajoi etehenne
teidän tappaaksenne —
kukas muu kuin minä!"
Tuo jänön itseänsä kehuminen,
pedoista niin se oli lystillinen,
että — hänelle ne karhun korvat tuli.
Vaikka kerskujoita nauretaan —
saaliista ne usein osan saavat vaan.
Karhun juhlapäivälliset.
Kerran laittoi karhu oikein suurelliset
juhlapäivälliset,
sekä kutsui, paitsi omaa heimoansa,
niille myöskin muita tuttujansa
ketä tiesi, muisti ystävistä,
lukuisista metsän eläjistä.
Liekö olleet syntymä- vai nimipäivät,
tiedustelematta multa jäivät —
mutta karhulle ne tuotti kunniaa:
runsaast' oli ruokaa, paljon juotavaa;
ja kyllä vieraat söivätkin ja joivat,
kun ruoat sekä juomat — kaikk' ol' oivat.
Isäntä sen huomas itsekin
ett' ovat tyytyväiset vierahansa
mutta hilpeyttä vieläkin
lisäsi hän maljapuheillansa,
laulullaan,
sekä — pöydästä kun oli päästy — tanssillaan.
Kettu käpäliään paukutteli,
ääneen ylistellen lausueli:
"Katsos Mishkaa, miten taitava,
siro, veikeä ja suloisa!"
Siihen susi äkäisesti ärähtää:
"Mitä hulluja sä lavertelet?
Missä sinä näet siroutta,
pölkyn pökkelössä suloutta?"
"Itse, kuoma, tyhjää laskettelet"
kettu hiljaa sudelle nyt äännähtää
ja vastaa:
"mä päivällisten tähden kehun ainoastaan:
jos kiitos ylpeyttään kutkuttaa —
hän ehkä illallisellekin kehoittaa."
Kettu ja musti.