Kyökin seinustalla, lämmitellen päivän paistehessa, loikoi Halli toverinsa Pörrö-Mustin kanssa. Tosin portin luona oikeastaan heidän vahtipaikkansa ois ollut, mutta syöneetkin kun kylliksensä juuri olivat, ja paitsi sitä höylit koirat kun ei päivin hauku niinpä joutivatkin keskenänsä puhelemaan siinä yhtä, toista: keskusteltiin koiran ammatista, hyvyydestä, pahuudesta täällä ja jos mistä. Jouduttihin viimein ylistelemähän ystävyyttä. "Mikä voikaan olla kaunihimpi", sanoo Musti, "suloisempi mikä, kuin on sopu toverusten kesken? Antaa aina apu toisellensa, maata ei, ei syödä edes yksin; kalliona seista ystävänsä puolesta ja katsoa vain, että eikö voisi, hetken tullen, häntä jollain hauskuutta ja hyvitellä omaa hyötyänsä ajamatta! Esimerkiksi jos meidän kesken moinen olis ystävyyden liitto — etpä usko, sanon, kuinka kuluisivat päivät pääksytysten rattoisasti." — "Ylevästi, jalosti sä haastat", sanoo siihen Halli vastatellen: "Minäkin jo, Musti-kulta, kauvan olin mietiskellyt väliämme, että, vaikka saman talon koirat, päivää meilt' ei mene tappelutta. Syytä onko? Kiitos herrasväen — ahtautta ei, ei nälkää meillä! Jopa tunnustaa mun täytyy, että ihan häpeä on, totta, tuota: koirat ajoista jo muinaisista kuulut uskollisuudestansa ja ystävyydestänsä samoin ovat, mutta sitä meidän välillämme — aivan kuten ihmisien kesken — tuskin nimeksi on nähtävänä." "Mutta — näytetäänpä esimerkki aikalaisillemme!" — huusi Musti: "Tänne käpäläsi!" — "Se on tuossa!" Ja nyt uudet ystävykset siinä syleilevät jo, jo suutelevat, tietämättä enää innoissansa kehen vertaisivat toisiansa: "Oma Pylades!" — "Orestes kulta! Pois nyt kateus ja viha, riita!" Silloin juuri — paha onni! — piika kyökin ikkunasta pihaan heitti luun. No eihän muuta! Ystävykset kumpikin sen kimppuun kiirehtivät! Mihin joutui ystävyys ja sopu? "Orestes" ja "Pylades" nyt toistaan haiventavat että tupruu karvat. Vettä valamalla vihdoin saatiin ystävykset eroon toisistansa.
Useinkin voi nyky-ystävistä sanoa, ett' ovat samaa maata: puheissansa ovat ystäviä, vilpittömimpiä kerrassaan; heitä luu —: kuin koirat konsanaan!
Hiiri ja rotta.
"Oletko sä kuullut uutisia?" —
näin puhuttelee hiiri rotta-naapuria,
tulla vilistäen jouksujalkaa,
"Meillekin nyt rauhan aika alkaa,
kun kissa joutunut on, kerrottiin,
jalopeuran hyppysiin!"
"Ilosi on, serkku, liian aikainen",
virkkaa rotta hälle vastaten,
"älä turhia sä toivokaan:
jos toisiaan he turkkiin käyvät,
niin päättynyt on jalopeuran päivät —
kissan voittajaa ei olekaan!"
Jutusta tästä merkitään:
jos pelkuri vain pelkää mitä —
hän luulee että kaikki sitä
vain katsoo hänen silmillään.
Mylläri.
Vesi uurti tiensä myllyn patohon.
Alussa ei paha ollut suurikaan,
jos se korjattu ois aikanaan;
mutta mylläri kun huolimaton on —
vuoto päivä päivältä käy suuremmaksi:
Vettä tulee jo kuin ämpäristä.
"Hoi, sä mylläri, ei viipymistä!
Joudu tuho-reijän tukkijaksi!"
Mylläri vain vastaa kiirehettä:
"Kaukana on hätä; paljonkos mä vettä
tarvitsenkaan? Sitä myllylleni
kylliksi on minun iäkseni."
Hän on huoletonna eikä aavista,
että vettä vuotaa jo kuin saavista.
Niinpä tuho tulikin ja kerrassaan:
tuodaan jauhetta — ei mylly jauhakaan!
Ukko, niinkuin unesta, nyt vasta heräyy,
ähkää, puhkaa, perin hätäytyy,
miettii kuinka vettä säästää, vuoto seisattaa.
Siinä sulkua kun tarkastaa,
näkee että kanat mylly-ojan rannassa
ovat juomassa.
"Kelvottomat!" — huutaa: "tupsuniekat! Että
tekin siinä vielä vähennätte vettä,
vaikka itsekään en tiedä mistä sitä saa!"
ja halolla nyt niihin sivaltaa.
Saiko paljonkin hän sillä vettä lisään?
Kanoitta ja vedettä sai mennä sisään.
Näinpä erään kerran
semmoisenkin herran
— tämä satu hälle lahjaksi on tehtykin —
joka säälimättä tuhansia tuhlaeli,
mutta talouden tukevansa ajatteli
säästämällä pätkät kynttelin,
valmihina niistä melun nostamaan.
Tarvitse ei liioin ihmetellä,
että semmoisella säästäväisyydellä
talo piankin on kumollaan.
Hautajaiset.
Egyptissä muinoin oli tavallista,
haudata kun joku komeammin tahdottiin,
että saattueeksi hankittiin
palkatuita itkijöitä naapurista.
Niinpä kerrankin on suuret hautajaiset:
itkun ulinalla nämä palkkalaiset
vainajata saattelivat tästä
lyhyestä elämästä
kotiin ikuiseen ja parempaan,
lepoon rauhaisaan.
Luullen että itkijät on murheen murtamia
vainaan omaisia,
muuan tuntehikas vaeltaja sanoo heille:
"varmaankin se iloksi ois teille,
kuollut elohon jos jälleen herätettäisiin?
Olen loitsija: mä manauksillani,
jotka ovat käyttövallassani,
kutsun, tahdostanne, hänet eläviin."
"Isä!" — huudahtivat kaikki: "ilahuta meitä!
hartahimmin rukoilemme teitä;
mutta siten vaan,
että jonkun päivän päästä kuolee uudestaan.
Eläissänsä hän ei ketään täällä hyvittänyt
eikä hyödyttänyt,
tuskin hyödyttäisi vastakaan;
vaan kun kuolee taas ja haudataan,
meidät itkemään taas palkataan."