Useinkin me saamme nähdä vielä
turhanpäiten päätä vaivattavan siellä,
missä pitäisi vain hoksata
ja ilman muuta laukaista.
Sievän lippahan sai joku mestarilta.
Koristeiltaan sekä työltään aistikasta
lipasta ei laattu ihaelemasta.
Samassapa saapuu kaupungilta
koneseppä siihen. Lippaan nähtyänsä
sanoo: "Siin' on salalukko, tiedän sen;
niin se onkin — arvaan näöltänsä;
mutta minä varmasti sen aukaisen.
Älkää yhtään siellä naureskelko!
Mulla salaisuudesta on heti selko
ja aukaista sen teille kohta jaksan:
teknikkona toki jotain maksan."
Ja arkkuseen hän tarttuu huolin,
käänneskellen sitä kaikin puolin:
painaa yhtä naulaa, painaa toista,
taikka jotakin sen nappuloista —
lipas vain ei ota auetakseen
eikä "salalukko" lauetakseen.
Tuota katselevat toiset naureskellen
toiset keskenänsä kuiskutellen.
"Siitä ei!", "ei niin", "ei siitäkään",
kuuluu korvihinsa yhtenään.
Siitä uhemmin vain seppä yrittää,
päätään pinnistää.
Lopen väsyneenä vihdoinkin
hän lippaan heitti katsein kiukkuisin;
ei saanut selvää, kuin se avataan.
Ja — aukes tuo, kun kantta nosti vaan!
Puu.
Nähden että talonpoika suuntauu
kirveinensä kohti, virkkoi nuori puu:
"Kuules ystäväni,
kaada metsä ympäristöstäni!
Voi en kasvaa tässä tungoksessa,
juurillani kovin ahdas on;
valoa en näe auringon,
täällä oon kuin holvin kattehessa,
jonka ylleni on metsä palmikoinut.
Ainoakaan tuulahdus ei ole voinut
luoksein saapua. Oh, jos ei metsä tässä
olis kasvuani estämässä —
seudun kaunistuksena mä kohta oisin,
koko laakson varjollani peittää voisin.
Entä nyt — mä mikä olenkaan?
Hoikka, hentonen kuin varpa vaan!"
Talonpoika tarttui kirveeseen
ja palveluksen puulle
kuin ystävälle muulle
hän teki mielikseen.
Avara on ympäristö puulla nyt!
Mutta — riemunsa ei kauvan kestänyt:
milloin kiusaa sitä paiste auringon,
milloin rakehet tai sade vaivaks on,
ja — ennenkuin ees luuli,
sen kaatoi myrskytuuli.
"Tyhmä", sanoi käärme: "onnettomuutesi
sinä itse hankit itsellesi:
metsässä jos eelleen oisit kasvanut,
sua helle ei ois vahingoittanut,
eikä tuuli voinut sua voittaa —
vanhat puut ois sua suojelleet;
sitten taas, kun aika toinen koittaa,
kun vanhukset jo ovat poistuneet —
siksi ehtinyt sä oisit, vuorostasi,
itse täyteen mittaan kasvaa varreltasi,
vahvistunut sekä voimistunut;
silloin varmaan rakehitten hyrskyt
voittanut sä oisit sekä myrskyt,
eikä tätä onnettuutta olis tapahtunut."
Kärpänen ja matkustaja.
Kuuman kesäpäivän heltehessä nelivaljakko on vetämässä vankkureita ylös vaikeata hiekkamäkeä; vaunuissa on aatelisen perheen väkeä, sekä vankka lasti matkakapineita, uupuneita hevosia mitenkään ei saada rientämään ja kärryt seisahtuvat. Alas pukiltansa laskeuvat heitukka ja kuski, hevosien kiduttaja, ja — ruoskimaan nyt niitä; vaan — apuakos siitä! Kun ikävä on seista, niin alas vankkureista kömpivät nyt herra, rouva, piika, poika sekä opettaja, herrasväen lasten kasvattaja. Mutta vaunut raskahat ja lastissaan yhä työlähät on saada kulkemaan: hiukan hiekassa kun liikahtavat, taasen seisahtavat. Siihen kärpänen nyt tulla turahtaa: kuinkas hädässä ei avustaa? Heti toimeen ryhtyykin hän tosissansa: kuorman, hevosien ympärillä lentelee, milloin sivullista pistää, surisee, milloin innoissansa laulaa sieramihin aisahevoselle; toisinaan taas istuu kuskin istuimelle; taikka, hevoset ja vaunut jättäen, tunkeuupi joukkoon ihmisten, liehuen kuin kauppi markkinoilla. Heitukka ja kuski laahustavat kärryn jälessä ja aikaa kuluttavat tarinoiden taikka kinastellen; opettaja rouvan kanssa kuiskutellen; herra itse ajan vietteheksi — unhottaen kuinka järjestykseen nähden läsnäolonsa ois tarpeen joukon tähden — tatin etsintähän iltaseksi kulki kuusikkohon piian kanssa… Kärpänen vain jatkaa puuhiansa, toitotellen yhtenään että kaikesta saa huolehtia yksinään. Sillä aikaa heporukat vähitellen saivat vankkurit jo tielle tasaisellen. "Kiitos Luojan!" — sanoo kärpänen, ja jatkaa: "istumaan nyt vaan ja — onnellista matkaa! Mutta levähtää mun sallikaa, mua tuskin siivet enää kannattaa."
Kuinka paljon meilläkin on noita
tupatirhakoita,
jotka kaikkialla touhuavat käskemättä,
toimihimme tunkeuvat pyytämättä.
Uuttera karhu.
Nähden miehen, vempeleitä tehtyänsä,
saavan hyvän voiton niitä myydessänsä
— vempeleitä vitkaan väännetään,
ei äkkiään —
päätti karhu samaan työhön tarttua.
Metsässä nyt alkoi jyske
ja ryske:
virstan päähän kuului paukkina.
Pihlajia, koivuja ja jalavia
kaatoi karhu lukemattomia —
vemmeltä ei saa vain syntymään.
Vihdoin mieheltä käy kysymään
neuvoa ja sanoo: "Vika missä?
Kuinka tää on ymmärrettävissä:
puita tulen paljonkin mä katkoneeksi,
mutta yksikään ei väänny vempeleeksi.
Virka tämän toimen pätevyys,
sano, mistä sulla on tuo kätevyys?"
"Siitä", vastaa talonpoika toimessaan,
"jota sulta, kuoma, puuttuu kokonaan:
maltti se on, kärsivällisyys."
Koirien ystävyys.