Meitäkin sä, Herra, suojaa noista
mokomista arvostelijoista!
Norsu päällikkönä.
Jos on kellä valtaa, mahtavuutta,
mutta
ei oo viisautta,
hyvä sydänkin tuo silloin onnettuutta.
Vaikka norsut tunnetaankin eläimiksi
perin viisahiksi,
kumminkin — on seurakunta sekalainen.
Niinpä vainen
norsu tämäkin, jok' oli päällikkönä:
paksu oli kyllä laadullensa,
vaan ei viisas, kuten vertaisensa;
oli yksinkertaisia noita,
jotka tahallaan ei ketään vahingoita.
Niinpä kerran kanne alammainen
lampahilta tuli hälle virastoon,
valitus-osastoon,
että "sudet aivan nahkan heiltä nylkevät".
"Katsos lurjukset", hän huusi, "mitä tekevät!"
Ja susia nyt alkoi kovistella:
"Ken antoi teille luvan rosvoella?"
Sudet sukkelasti tuohon: "Isäsemme,
itsehän sä myönsit turkiksemme
ottaa pienen veron lampahilta
lihavilta;
ja itsekin sä kohta näät
ett' turhaan määkivät nuo pässinpäät:
ainoastaan yhden nahan kultakin
otamme, vaan heill' on sääli sitäkin."
"Sitähän minäkin",
nyt norsu tuohon vastoaa;
"vaan varokaa!
kas, vääryyttä ma koskaan kärsi en!
Yks nahka, olkoon niin, se ottakaa,
vaan ei karvaakaan saa ottaa yli sen!"
Hanhet.
Pitkä vitsa käessä talonpoika ajoi hanhikarjaa kaupunkihin myytäväksi. Mutta totta puhuin, ei mies juuri kunnioittavasti ohjaellut omaa laumoansa, markkinoille kun lie ollut kiire, voitot mielessä (ja voitosta jos kysymys on, hanhistako silloin — ihmisistäkään ei välitetä!) Minä syytäkkään en miestä, mutta toisin siitä hanhet haastelivat kohdatessaan matkustajan tiellä. Kuules kuinka soimasivat kovin: "Lieneeköhän olentoja muita yhtä onnettomia kuin hanhet? Mies tuo meitä tässä törkeästi huitoo vitsallansa, aivan kuin me villihanhia vain olisimme; sitä tämä tolvana ei tiedä, että tulis kunnioittaa meitä, että kuulu sukumme näät johtuu hanhi-sankareista, joille Rooma pelastuksestaan on paljon velkaa. Kunniakseen juhlitaankin siellä." "Mutta mik' on teidän ansionne?" kysyi matkustaja. "Esivanhem…" "Tiedän, olen lukenut; vaan kysyn mitä hyötyä on teistä ollut?" "Esivanhempamme Rooman ovat pelastaneet." "Kyllä, mutta mitä tehneet olette te maailmassa?" "Mekö? Emme mitään." "Niinpä mitäs teiss' on sitten parempaa kuin muissa? Vanhempanne rauhaan jättäkäätte: ansionsa mukaan heitä kyllä kunnioitettiin, vaan teitä miksi? Te vain paistiks ootte parahiksi!"
Tarkemmin jos sadun selittäisin — sillä hanhia vain ärsyttäisin…
Kirjavat lampaat.
Leijona ei kärsi kirjavia lampaita. Tosin hävittää ne helpostikin voisi, mut oikeudenmukaist' ei se oisi: ei kanna metsissä hän kruunua tuhoksi, vaan turvaks asujien; vaan sietää, nähdä niitä — voimia ei riitä. Kuinka poistaa lauma kirjavien tahrimatta mainettaan? Jopa karhun sekä ketun neuvottelemaan luoksensa hän kutsuu harmissaan. Kertoo kuinka kirjolampaan näky aivan tuottaa silmillensä suuren vaivan, että, näin jos jatkuu, hän ne menettää, vaan kuinka auttaa — ei voi ymmärtää. "Oi kuningas", nyt virkkaa karhu tuohon, "turhat täss' on pitkät puhumiset, siks' en liioin soitakaan mä suuta: käske ilman muuta kaikki lampaat syöksemähän suohon." Kun kulmat leijonan jo rypistyy, kettu laupiaaksi tekeyy ja lausuu: "Armollinen valtias! sä kiellät, tiedän, sortamasta laumojas, et vuodattaa sä tahdo viatonta verta; siis kuule neuvoani tämä kerta: sä käske antaa heille niityt ruohoisat, miss' saavat ruoan runsaan emälampahat, ja missä juosta, hyppiä sais vuonat; näin jos suonet — he väkeäs on nöyrää, kiitollista. Vaan kun meill' on puute paimenista, sä pane sudet lauman paimeniksi. Mä aavistan, en tiedä miksi — lampaat häviävät itsestään. He elon päivät siinä nauttikoot, jos mitä tapahtuukin — sinä syytön oot." Ketun neuvo nähtiin parahaksi ja julistettiin noudatettavaksi aivan heti. Se naula veti: kohta päästiin ei vain kirjavista — paljon muistakaan ei jäänyt lampahista… Entäs metsässä nyt mitä mietittiin? "Leijona on kyllä poikaa", sanottiin, "mutta —" ja kaikkialla syytettiin vain sutta.
Hiiret.