— Te olitte täällä! kiljasi hän.
— Älkää syyttäkö häntä, kiirehti Maria Dmitrijevna sanomaan, hän ei mitenkään tahtonut jäädä, mutta minä käskin ja panin hänet istumaan verhon taa. Hän vakuutti minulle teidän suuttuvan vielä pahemmin; vaan minä en tahtonut häntä kuullakaan; minä tunnen teidät paremmin häntä. Ottakaa siis vastaan vaimonne minun käsistäni; tulkaa Varja, älkää pelätkö, langetkaa miehenne eteen (hän tempasi Varjaa kädestä) — ja minun siunaukseni…
— Odottakaa Maria Dmitrijevna, keskeytti hänet Lavretski hillityllä, mutta ravistettavalla äänellä. Te rakastatte varmaankin tunteellisia kohtauksia (ei Lavretski hairahtunutkaan: kasvatuslaitoksesta saakka oli Maria Dmitrijevna säilyttänyt vielä koko joukon kiihkoa tunteellisiin kohtauksiin); teille on niistä hauskuutta; mutta toisille ne saattavat paljon pahaa. Vaan toisekseen, en minä teidän kanssanne tahdo haastaakaan: tässä näytelmässä ette te ole päähenkilö. Mitä te tahdotte minulta, rouvaseni? lisäsi hän kääntyen vaimoonsa. Enkö minä ole tehnyt teille kaikkea, mitä olen voinut? Älkää väittäkö minulle, että tämä näytelmä ei ole teidän toimeenpanemanne; sitä minä en usko, ja te tiedätte, että minä en teitä voi uskoakaan. Mitä te siis tahdotte? Te olette viisas, ettekä tee mitään ilman tarkoitusta. Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, että elää teidän kanssanne, niinkuin minä elin ennen, on mahdotonta; ei sen tähden että olisin vihainen teille, vaan minusta on tullut toinen ihminen. Minä sanoin teille sen jo toisena päivänä tulonne jälkeen, ja te itsekin tällä hetkellä olette sydämessänne yhtä mieltä minun kanssani. Mutta te tahdotte kohota yleisessä mielipiteessä; teistä se on vähän, että elätte minun kartanossani, te tahdotte elää minun kanssani yhden katon alla — eikö niin?
— Minä tahdon, että te antaisitte minulle anteeksi, sanoi Varvara
Pavlovna, nostamatta silmiään.
— Hän tahtoo, että te antaisitte hänelle anteeksi, toisti Maria
Dmitrijevna.
— Enkä itseni, vaan Adan tähden, kuiskasi Varvara Pavlovna.
— Eikä itsensä, vaan Adan tähden, matki Maria Dmitrijevna.
— Miellyttävää. Te tahdotte sitä? sai Lavretski tuskin sanotuksi. Hyvä on, minä suostun siihenkin.
Varvara Pavlovna heitti häneen kiireisen katseen, vaan Maria
Dmitrijevna huudahti: No, Jumalan kiitos! ja veti taas Varvara
Pavlovnaa kädestä. Ottakaa nyt vastaan minulta…
— Malttakaa, sanon minä teille, keskeytti hänet Lavretski. Minä suostun elämään teidän kanssanne Varvara Pavlovna, se tahtoo sanoa, minä vien teidät Lavrikkaan ja elän kanssanne niin kauan kuin kärsimystä riittää; se kun loppuu menen muualle — ja käyn joskus vaan luonanne. Te näette, minä en teitä tahdo pettää; mutta älkää vaatiko mitään enempää. Te nauraisitte itsekin, jos minä täyttäisin kunnioitetun sukulaisemme tahdon ja puristaisin teitä sydäntäni vasten, rupeaisin uskottelemaan, että… että entisyyttä ei ole ollutkaan, että poikki hakattu puu vielä rupeaa kukoistamaan. Mutta minä huomaan: täytyy nöyrtyä. Te ette sitä sanaa niin ymmärrä… se on yhdentekevä. Toistan, että rupean kanssanne elämään… tahi ei, sitä minä en voi luvata… Minä yhdistyn kanssanne, rupean sanomaan teitä taas vaimokseni…