— Antakaa hänelle sen päälle toki kätenne, sanoi Maria Dmitrijevna, jonka kyyneleet jo aikaa sitten olivat kuivuneet.
— Minä en ole koskaan pettänyt Varvara Pavlovnaa, vastasi Lavretski, hän uskoo minua nytkin. Minä vien hänet Lavrikkaan, ja muistakaa, Varvara Pavlovna, välipuheemme on katkaistu niin kohta kuin te sieltä lähdette. Ja nyt sallikaa minun poistua.
Hän kumarsi molemmille rouville ja meni kiirehtien ulos.
— Te ette ota häntä kanssanne, huudahti Maria Dmitrijevna hänen jälkeensä… — Antakaa hänen olla, kuiskasi Varvara Pavlovna ja syleili samassa häntä, alkoi kiittää häntä, suudella hänen käsiään, nimittää häntä pelastajakseen.
Maria Dmitrijevna otti alistuvasti vastaan hänen hyväilyksensä; mutta sydämessään hän ei ollut tyytyväinen ei Lavretskiin, ei Varvara Pavlovnaan, eikä tämän valmistamaan näytelmään. Tunteellisuutta näet oli vähän; Varvara Paviovnan olisi pitänyt, hänen ajatuksensa mukaan, langeta miehensä jalkojen juureen.
— Kuinka te ette ymmärtäneet minua; selitteli hän, sanoinhan minä teille; langetkaa.
— Näin on parempi, rakas täti; älkää huolehtiko — kaikki on hyvin, vakuutti Varvara Pavlovna.
— No, ja hänkin on kylmä kuin jääkalikka, huomautti Maria Dmitrijevna. Tosin te ette itkeneet, mutta minähän vuodatin kyyneleitä hänen edessään. Lavrikkaan tahtoo sulkea teidät. Mitäs, — te ette saa minunkaan luokseni tulla? Kaikki miehet ovat tunnottomia, sanoi hän lopuksi ja heilutteli kummeksivaisesti päätään.
— Mutta sen sijaan naiset osaavat pitää arvossa hyväsydämisyyttä ja jalomielisyyttä, sanoi Varvara Pavlovna, hiljalleen laskeutuen polvilleen Maria Dmitrijevnan eteen, syleillen hänen täyteläistä vartaloaan ja painaen kasvojaan häntä vastaan. Nämä kasvot ne hymyilivät salaa, vaan Maria Dmitrijevna vuodatti taas kyyneleitä.
Lavretski tuli kotiinsa, sulkeutui palvelijansa huoneesen, heittäytyi sohvalle ja makasi siinä asemassaan aamuun saakka.