XLIV.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Varhainen kellojen soitto aamukirkkoon ei herättänyt Lavretskia, — hän ei näet ummistanut silmiänsä koko yönä — vaan muistutti hänelle mieleen toista sunnuntaita, jolloin hän Liisan tahdosta meni kirkkoon. Hän nousi kiireesti ylös; mikä lie salainen ääni kuiskuttanut hänelle, että siellä hän tapaa tänäpäivänäkin hänet. Hän meni hiljaan ulos, käskettyään sanomaan Varvara Pavlovnalle, joka vielä makasi, että hän saapuu kotiin päivälliselle, ja läksi sitte pitkillä askelilla sinne, mihin tuo yksitoikkoisen surullinen kellojen soitto kutsui. Hän tuli aikaiseen: kirkko oli melkein tyhjä; lukkari luki virka-paikassaan hetkiä; joskus häiriytyen yskästä, äänensä kaikui tasaisesti, milloin laskeutuen, milloin paisuen. Lavretski asettui liki sisäänkäytävää. Rukoilijat tulivat yksitellen, seisahtuen, ristien silmiänsä ja kumartaen joka suunnalle; askeleensa helisivät tyhjyydessä ja hiljaisuudessa, selvästi kajahdellen laen rajassa. Kuihtunut ämmä, vanha kapotti yllä oli polvillaan Lavretskin edessä ahkerasti rukoillen; hänen hampaaton suunsa, kellastuneet, rypistyneet kasvonsa osoittivat pakoitettua nöyrtymystä; punehtuneet silmänsä katsoivat liikahtamatta ylös pyhimpään jumalankuva-ryhmään; laiha käsi pistäytyi vähän väliä ulos kapotin hihasta tehden maltillisesti suuren, lavean ristinmerkin, Kirkkoon tuli talonpoika, jolla oli murheelliset, uupuneet kasvot ja tuuhea parta; tämä laskeusi paikalla molemmille polvilleen ja alkoi kiireisesti ristiä silmiänsä, heittäen taa päin ja ravistaen päätään joka kumarruksen jälestä. Niin kova suru kuvastautui hänen kasvoillaan ja joka liikkeessä, että Lavretski päätti lähestyä häntä ja kysyä mikä hänen on. Talonpoika säpsähti, pelokkaasti ja totisesti katsahtaen häneen…
"Poika kuoli", sanoi hän pikapuheessa, — ja alkoi uudestaan kumartaa… "Mikä heille voisi korvata kirkon lohdutuksen", ajatteli Lavretski, ja koetti itsekin rukoilla; mutta sydämensä synkistyi, jähmettyi, ja ajatuksensa harhailivat. Hän odotteli aina vielä Liisaa, mutta sepä ei tullut. Kirkkoon tulvasi väkeä, vaan häntä ei näkynyt. Saarna alkoi, pappi oli jo lukenut evankeliumin, soitettiin itse saarnaan; Lavretski siirtyi hiukan eteenpäin — ja näki äkkiä Liisan. Tämä oli tullut ennen häntä, mutta Lavretski ei häntä huomannut; lymynneenä seinän ja pilarin väliin seisoi hän liikkumattomana, ympärilleen vilkumatta. Aivan jumalanpalveluksen loppuun saakka ei Lavretski irroittanut silmiänsä hänestä: hän tahtoi nyt jättää Liisan hyvästi. Kirkkoväki alkoi jo lähteä kotiansa, mutta Liisa seisoi aina vielä; hän odotti Lavretskin pois menoa. Vihdoin teki hän viimeisen ristinmerkin ja läksi, mihinkään katsahtamatta; hänen muassaan oli palvelustyttö. Lavretski läksi ulos hänen jälessään ja tapasi hänen kadulla; Liisa astui hyvin sukkelaan, ja oli laskenut silmiverhon kasvoilleen.
— Hyvää päivää, Elisabet Mihailovna, sanoi hän kovasti, koettaen ääntänsä tehdä ystävälliseksi, saanko luvan saattaa teitä?
Liisa ei vastannut mitään; Lavretski astui hänen vieressään.
— Oletteko te tyytyväinen minuun? kysyi hän Liisalta alentaen ääntään.
Kuulitteko mitä eilen tapahtui?
— Kuulin, kuulin, kuiskasi tämä, se on hyvä. Ja läksi astumaan vielä kiireemmin.
— Te olette siis tyytyväinen?
Liisa nyykäytti ainoastaan päätään.
— Feodor Ivanitsch, alkoi hän rauhallisella, mutta heikolla äänellä, minä tahdoin pyytää teitä: älkää tulko enää meille, matkustakaa mitä pikemmin: me tapaamme jälkeenpäin toisemme, — joskus, ehkä vuoden perästä. Vaan nyt tehkää se minun tähteni; täyttäkää minun pyyntöni Jumalan nimessä.