— Minä olen valmis, Elisabet Mihailovna, teitä kaikessa tottelemaan; mutta pitääkö meidän näin eroaman: ettekö te sano minulle yhtä ainoatakaan sanaa .. J?
— Nyt te astutte minun rinnallani Feodor Ivanitsch… Ja kuitenkin olette jo kaukana, kaukana minusta. Ettekä ainoastaan te, vaan…
— Sanokaa loppuun, minä pyydän teitä! huudahti Lavretski, mitä te tahdoitte sanoa?
— Kenties te saatte kuulla minusta… mutta olkoon miten tahansa, unhoittakaa… ei, älkää unhoittako, muistelkaa joskus minua.
— Minäkö unhoittaisin teidät…
— Piisaa, hyvästi. Älkää tulko jälessäni.
— Liisa, yritti Lavretski sanomaan…
— Hyvästi, hyvästi! toisteli Liisa, vetäen vielä alemmaksi silmiverhon ja lähtien melkein juoksujalkaa eteenpäin.
Lavretski katsoi hänen jälkeensä, ja läksi sitte allapäin astumaan katua takaisin. Hänelle tuli vastaan Lemm, joka astui hattu melkein nenälle vedettynä ja katsoi jalkoihinsa.
He katsahtivat ääneti toinen toiseensa.