— No, mitä sanotte? sai vihdoin Lavretski sanotuksi.
— Mitä minä sanon? vastasi ukko totisena, minä en sano mitään. Kaikki on kuollutta, ja me olemme kuolleet (Alles ist todt und wir sind todt). Oikeallehan teidän on mentävä?
— Oikealle.
— Minun on vasemmalle. Hyvästi!
Seuraavana aamuna matkusti Feodor Ivanitsch vaimoineen Lavrikkaan. Varvara Pavlovna ajoi edellä vaunuissa Adan ja Justinan kanssa; Lavretski ajoi jälessä rattailla. Pikku tyttö ei koko matkalla eronnut vaunujen ikkunasta; hän ihmetteli kaikkea: talonpoikia, ämmiä, tupia, kaivoja, vempeleitä, kulkusia ja varisten paljoutta: Justina otti suuresti osaa tähän ihmettelyyn; Varvara Pavlovna nauroi heidän huomautuksilleen ja huudahduksilleen. Hän oli hyvällä tuulella; lähtiessään O——n kaupungista oli hän puhellut miehensä kanssa.
— Minä ymmärrän teidän asemanne, sanoi hän miehelleen, (ja tämä huomasi kyllä hänen viisaista silmistään, että hän hyvin ymmärsi hänen asemansa), mutta te annatte minulle kuitenkin sen oikeuden, että kanssani on helppo elää; en minä rupea teitä kyllästyttämään, en ahdistelemaan; minä tahdoin ainoastaan saada Adan tulevaisuuden vakuutetuksi; muuta minä en tahdo mitään.
— Nyt te olette saavuttaneet kaikki tarkoituksenne, sanoi Feodor
Ivanitsch.
— Yhtä minä toivon enää: saadakseni ainaiseksi sulkeutua hiljaisuuteen; minä pidän ikäni muistossani hyväntyönne…
— No! piisaa jo, keskeytti hänet Lavretski.
— Sekä osaan kunnioittaa teidän vapauttanne ja rauhaanne, lopetti hän edeltäkäsin valmistamansa puheen.