Lavretski kumarsi hänelle syvään. Varvara Pavlovna ymmärsi, että miehensä kiitti häntä sydämessään.
Seuraavan päivän illalla saapuivat he Lavrikkaan; viikon kuluttua matkusti Lavretski Moskovaan, jättäen vaimolleen viisi tuhatta ruplaa elannoksi, vaan seuraavana päivänä Lavretskin lähdettyä, ilmestyi Lavrikkaan Panschin, jota Varvara Pavlovna oli pyytänyt muistamaan itseänsä yksinäisyydessään. Hän otti hänet vastaan miten parhaiten taisi, ja myöhään yöhön kaikuivat korkeat suojat ja puisto soitosta, laulusta ja iloisista ranskalaisista puheista. Kolme päivää vieraili Panschin Varvara Pavlovnalla; hyvästi jättäissään emännälle puristi hän kovasti tämän kauniita käsiä, luvaten saapua taas — ja täyttäkin lupauksensa.
XLV.
Äitinsä talon toisessa kerroksessa oli Liisalla pieni, siisti, valoisa huone, siinä valkoinen sänky, kukka-astiat ikkunoilla ja nurkissa pieni kirjoituspöytä kirjoineen ja ristiinnaulitun kuva seinällä. Tätä huonetta nimitettiin lapsihuoneeksi; Liisa oli syntynyt siinä. Saavuttuaan kirkosta, jossa Lavretski näki hänet, alkoi hän huolellisemmin kuin muulloin asettaa kaikkea järjestykseen, pyyhki kaikkialla pölyn, tarkasti vihkonsa, ystävättäriensä kirjeet, sitoi nauhalla yhteen ja lukitsi ne laatikkoon, kasteli kukkaset ja kosketteli kädellään joka kukkaa. Kaiken tämän teki hän kiirehtimättä, touhuamatta, joku herttainen huolellisuus kasvoillaan. Hän seisahtui vihdoin keskelle lattiaa, katsahti ympärilleen ja lähestyi pöytää, jonka kohdalla seinällä riippui ristiinnaulitun kuva, laskeusi polvilleen, pani kätensä kasvoilleen ja jäi liikkumattomaksi.
Marfa Timofejevna astui huoneesen ja löysi hänen tässä asemassa. Liisa ei huomannut hänen tuloansa. Vanhus meni varpaisillaan oven taa ja rykäsi muutamia kertoja kuuluvasti. Liisa nousi sukkelaan ja pyyhki silmänsä, joissa kimalteli kirkkaat tipahtamattomat kyyneleet.
— Aha, sinä olet, näen mä, taas puhdistellut luostarikoppelisi, sanoi Marfa Timofejevna, kumartuen erään kukkais-astian puoleen, jossa nuori ruusu kukki. — Kukka se tuoksuu hyvälle!
Liisa katsahti ajattelevasti tätiinsä.
— Millaisen sanan te sanoitte, täti? kuiskasi hän.
— Millaisen sanan, millaisen? tarttui ämmä sukkelasti puheesen. Mitä tahdot sanoa? Se on hirveää, sanoi hän äkkiä ottaen tanukan päästään ja istuen Liisan sänkyyn, se on yli minun voimieni: neljäs päivä jo tänäpäivänä kun minä kiehun kuin kattilassa; en minä enää voi tekeytyä tietämättömäksi — en voi nähdä sinun vaalenevan, kuihtuvan, itkevän, en voi, en voi.
— Mikä teidän on, tätiseni? sanoi Liisa, eihän minulla mitään…